Uskonto katoaa? Mitä meidän tulisi tehdä? Olemme kokeilleet kaikenlaista. Ei edes se ole auttanut. Yhä harvemmat kutsuvat itseään kristityiksi, yhä useammat kyseenalaistavat uskon. Kirstillinen perinne kuihtuu, muita tulee tilalle. Kirkkokansa lepää kirkkomaassa eikä voi enää tulla messuun. Kirkkomaa on toki osa kirkkoa, mutta kuolleita uskovia ei lasketa tilastoihin. Jumalusko elää, vaikka onkin sameaa. Ruotsissa vain kaksi kymmenestä on ateisteja. Mutta toisesta näkökulmasta vain yksi kymmenestä uskoo Jeesukseen uskontunnustuksen mukaisesti. Kirkolle tämä on katastrofi, mikää muu sana ei kelpaa. Olemmeko me viimeinen sukupolvi uskovia kristittyjä tässä maallistuneessa maassa, jota eräät kutsuvat kaikkein maallistuneimmaksi.? Nk. postmodernissa yhteiskunnassa uskonnolla on tapana tulla osaksi elämysteollisuutta, muta viihteenä uskonto häviää, sillä ilman pyhyyttä se ei ole enää muuta kuin tyhjä kuori. Me elämme hajaannuksen aikaa. Meistä varmojen pitäisi ehkä olla epävarmoja? Voi olla väärää varmuutta ja se johtaa tappioon. Epävarmojen tulisi ehkä olla varmoja? Miten vain, hajaannus luo voimattomuutta. Mutta kuten lohdutellen tapaamme sanoa: kriisi on mahdollisuus. Kun en enää itse pysty, minun täytyy kääntyä Jumalan armollisuuden puoleen. Mutta tämähän on kristitylle ainoa hyvä mahdollinen alku. Vasta voimattomuudessani olen valmis jättäytymään. Tämä johtaa vahvuuteen, sillä silloin liitymme Voimaan. Opimme enkeleiltä: Katsomme vakaasti Jumalaan. Hengellisessä merkityksessä me emme rakenna kirkkoa, vaan sen tekee Pyhä Henki, ennen meitä, meidän jälkeemme ja meissä. Olkaamme siis hyvällä mielellä. Pidä koko ajan katseesi Näkymättömässä. Kuten lukija on jo ymmärtänyt, lohdutan tällä puheella itseänikin. Ihan hyvin perustein voi jopa sanoa: Mahdollisuudet olla kirkko Ruotsissa ovat suuremmat kuin pitkään aikaan. Hengellisyyden tarve ei ehkä vähene, kuten yleensä uskomme. Se on väärä huomio? Hengellisyys kait lisääntyy, kun puhutaan "avoimuudesta transendettisuudelle"? Mahdollisuus hengelliseen syväkontaktiin on ehkä suurempi nuorien kuin vanhojen parissa? Monet ovat valmiita meditoimaan. Uudet tutkimukset, joita olen lukenut (Jeffner, Pettersson, Bråkenhielm, Gustafsson, Kallengerg, Hamberg, Bäckström, Sjödin jne.) antavat viitteitä tästä. Samoin oma kokemukseni. Ja useimmiten nuoret, joita kohtaamme kasteella ovat uskonnollisimpia. Ei siis ole toivotonta. Omassa nuoruudessani luulin, että sanalla "sekularisoituminen" oli vain kaksi merkitystä. Sanahan tulee keskiajan latinan saecularis-sanasta maallistuminen. Ennen aikaan se tarkoitti "kirkollisen hallinnon muuttumista maalliseksi." Myöhemmin sen merkitykseksi on tullut "välinpitämättömyys uskonnollisista arvoista" - meillä useimmiten "epäkristillistyminen". Ensimmäiseen merkitykseen voimme kristityinä periaatteessa myöntyä. Kristushan on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta. Augustinus puhuu Jumalan valtakunnasta, joka on aivan toisenlainen kuin muut regimentit. Ja Luther on opettanut meitä erottamaan hengellisen ja maallisen regimentin, evankeliumin ja lain. Ensinmainittu on kirkon omaa aluetta, muttei Jumalan, Hän kun hallitsee kaikkialla. Jumalan valtakunta ja evankeliumi on kuitenkin jotain muuta kuin maalliset asiat, kirkkojärjestys ja pappisvalta. Mutta epäkristillistymiselle, sekularisoitumisen toiselle merkitykselle, sanomme ei. Se on suuri vihollinen. Nykyään käsite on laajentunut myös tarkoittamaan sitä, että tiedolla korvataan uskossa kaikki yliluonnollinen ja uskonvarainen. "Moderni projekti" piti itsestään selvänä uskonnon pikaista katoamista, ei vainon vaan todellisuudesta saatavan tiedon takia. Kyse oli yksinkertaisest tieteeseen ja kokemukseen perustuvasta valistuksesta. Venäjän vallankumouksen jälkeen oltiin niin innostuneita, että laskettiin menevän vain joitain kymmeniä vuosia, kunnes usko olisi unohdettu ja tieteellinen materialismi olisi voittanut. Siksi ateismia pyrittiin vainoilla vauhdittamaan. Modernistiemme joukossa reteimmät(toki joukossa oli myös monia, jotka näkivät ristiriitoja ja tragiikkaa, kunnia heille) uskoivat, että pian järkevä ihminen huomaa olevansa vain lihaa ja verta ja kosmisen sattuman tulos. Ja arvelivat, hyvä niin, nyt ihmisen vapautus oli lähellä. Jos ihminen vain vapautuisi kaikesta yliluonnollisesta, voisi hänen luonnollinen järkensä kukoistaa. Näitä pinnallisia edistysuskovia Schopenhauer kutsui "lättäpäiksi". Mutta kirkon ei ollut helppo paikallistaa vihollista. Kristillisyyden häviäminen johtui ehkä eniten uskon näkökulmasta neutraaleista tekijöistä, eikä niinkään ateistisesta propagandasta: kylän sosiaalisen yhteisöllisyyden häviäminen muuttoliikkeen seurauksena, kulttuurin moninaistuminen; tekniikka, joka sulkee meidät entistä tiukemmin omaan ihmiskäsin tehtyyn maailmaamme; luonnontieteen kriittinen ajattelu ja rationaaliset selitysmallit. Jotkut näistä olivat oikeita edistysaskelia. Ansiotaso nousi, "kaikki" kehittyi: voitiin ostaa autoja, gramofoneja ja lopulta jopa mustavalkotelevisio. Uusia impulsseja, uusia intressejä, enemmän asiaa, enemmän matkoja, väritv, video, enemmän koulutusta, enemmän tietoa, enemmän pulaa ajasta, enemmän ääntä, enemmän kuvia, enemmän stressiä, enemmän väsymystä; kaikkea enemmän ja vielä enemmän. Kirkko alkoi hävitä tapahtumatarjonnassa, se liukui tavallisen aktiivisen elämän ulkopuolelle. "Ainoa tarpeellinen" ei voinut enää puolustaa paikkaansa. Kirkon tuli kyllä olla olemassa, mutta nyt kylän kotiseutumuseon naapurina. Nk. Hedeniusdebatti viisikymmenluvulla jäi Ruotsin viimeiseksi suureksi kristinuskokeskusteluksi. Hedenius voitti täpärästi Tingstenin, mutta nyt myös riitapukarit on siiretty kansakunnan elämänkatsomusmuseoon. Mitä väliä? Ehkä tähtitaivaan himmentävillä kaasulyhdyillä oli enemmän vaikutusta maallistumiseen kuin valistusfilosofeilla. Television tulolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin Hägerströmillä, Hedeniuksella ja Tingstenillä. Jos ihminen ei näe todella suurta: jos ajatus ei huku pohjattomaan syvyyteen, jos sydän ei avarru käsittämättömän mysteerin edessä, niin voihan ihminen helposti uskoa, että ei ole mitään muuta herraa kuin ihmisjärki ja että tulevaisuus on ihmiskäsissä. Tulee hiljaista. Maallistuminen jää kielletyksi totiseksi keskusteluksi. Tuonpuoleisesta ei esitetä kysymyksä. Ihminen kieltää itseltään mysteerit: että yleensä jotain on, että on niin paljon, että oleva on niin mielekästä ja mahtavaa. Hiljaisuus, suurten kysymysten puuttuminen ja jopa se, ettei niitä sovi esittää, on normaalia maallistumisen ytimessä. Ja syntyi sekasorto. Kristillisen uskon puolustajat erehtyivät ystävistä ja vihollisista. Monien mielestä kristillisen uskon pelastaminen vaati tiukan kaikesta perinteestä kiinni pitämisen. Vihollisiksi leimattiin usein toiset kristityt, jotka koettiin pettureiksi, koska he pyrkivät mukautumaan kulttuuriin tai madaltamaan keskustelukynnystä. Lopputulos: Sisäinen hajaannus. Ja liberaali kristillisyys joka asetti kysymyksiä alkoi kyseenalaistaa itseään. Horjuntaa. Masennusta. Koko ajanjakso valistuksen ajasta tähän päivään on täynnä yhä enenevää epävarmuutta. Kysymys "mikä on kristinuskossa on ainutlaatuista?" ei jätä meitä rauhaan. Tämä ei ole vanhan miehen kritiikkiä kirkkoaan kohtaan, vain rakkaudellista ja surumielistä pohdintaa. Hyvää tahtoa on riittänyt. Ja monet ovat sinnitelleet rukouksessa, kirkossa käymisessä ja kristillisessä elämässä. Mutta sosiologiset ja intellektuellit prosessit uuden ajan Euroopassa olivat liian voimakkaita kirkolle. Kirkko alkoi menettää itsetuntoaan. Kristillinen usko on monella tavalla kiinteästi yhteydessä ikääntyvään eurooppalaiseen kulttuuriin. Kun Länsi sitten luo nahkansa, häviää paljon muutakin. Ja uusi iho on ohut ja haavoittuva. On syntymässä uusi kulttuuri, jota emme tunne.

jatkuu...