Toisen maailman etäisyys, lumo ja sopusointu

–        yritysretriittien elvyttävät elementit osallistujien ja ohjaajien haastatteluissa

 

 

 

                                                                                       Kaarina Hakkarainen

                                                                                       Helsingin kauppakorkeakoulu

                                                                                       Organisaatiot ja johtaminen

                                                                                       Kandidaatintutkielma

                                                                                       Syksy 2004

 

 

 

1 Retrahere – tarve ja mahdollisuus

 

 

Minun retriittini…

 

Tuuli ei havisuta haavan lehtiä. Linnut eivät laula. Taivaalla tuikkivat tähdet ovat hiljaa. Järven jääkenttä vaientaa aaltojen liplatuksen.  Lumihiutaleet leijailevat maahan ääntä päästämättä. On tammikuu ja talviaamun hiljaisuus ympäröi minut.

 

Ja kuitenkin kuulen koko ajan kuinka kaikki puhuu minulle. Puhuu voimakkaammin kuin sanat koskaan voivat puhua. Kun puhe puuttuu, aistit terävöityvät.  Huomaan asioita, joita en muuten huomaisi. Tunnistan kysymyksiä, joita en muuten kysyisi: ”Hämähäkin seitissä, silmin näkymättömissä, leijailee vielä vesipisara… Haluanko virrata suorassa ojassa vai mutkitellen kulkea luonnon purossa?” Pään ajatukset vajoavat sydämeen. Puhuvat siellä. Vaiko kuuntelevat?

 

Olen elämäni ensimmäisessä hiljaisuuden retriitissä. Tällaista se on. Hiljaista. Hiljainen ympäristö, hiljaiset ihmiset, hiljainen minä. Pääsenkö siis itseeni, vai itsestäni. Entä muut? Ja jos niin mitä löydän sisältäni?

 

Lähdin mukaan uteliaisuudesta. Halusin tietää, mistä puhutaan, kun retriiteistä puhutaan ja vuoden 2001 nuorisotyön neuvottelupäivien yhden yön miniretriitti tarjosi hyvän mahdollisuuden. Työtoverini olivat joko intoutuneet retriiteistä tai todenneet ne itselleen sopimattomiksi. Minulle ei käynyt kuinkaan. Luulin. Hiljaisuus puhutteli, mutta ei sen erityisemmin kuin muulloinkaan. Jokin jälki kuitenkin jäi. En ole voinut olla miettimättä hiljaisuuden mahdollisuuksia työssäni ja merkitystä elämässäni. Eikä tämän tutkielman aihekaan ihan tyhjästä tullut.

 

 

 

 

 

… ja muiden

 

Retriitti  tulee latinan sanasta retrahere, joka tarkoittaa  yksinäisyyteen ja rauhaan  vetäytymistä. Retriittiin osallistuvat ihmiset vetäytyvät pois tavallisesta arkielämästä ja sitoutuvat keskinäiseen vaikenemiseen. Koska ’retriitti’ sanaa käytetään kovin monenlaisista tapahtumista, täsmennetään termiä puhumalla useimmiten hiljaisuuden retriitistä. ( Häyrynen 2003, 305, Häyrynen – Kotila 2003, 49.)

 

Suomalaisten hiljaisuuden retriittien esikuvat tulevat Raamatun kertomuksista hiljaisuuteen vetäytymisestä ja jo varhain kirkossa  muotoutuneista perinteistä. Päätavoitteena on hengellinen rakentuminen, jota tukee toisaalta  hetkipalveluksissa toteutuva yhteinen rukouselämä ja toisaalta oma yksityisyys ja rauha. (Häyrynen – Kotila 2003, 49, 52.)

 

Retriitit ovat yleensä kaksi vuorokautta kestäviä ja sijoittuvat usein viikonloppuun. Ohjelma  rakentuu hetkipalvelusten, opetuspuheiden ja yksityisen hiljaisuuden vaihtelulle. Yleensä ainakin toisena retriittiaamuna päivä alkaa ehtoollisen vietolla.  (mts. 51 – 52.)

 

Vetäytyminen hiljaisuuteen antaa tilaa oman minän ja Jumalan kohtaamiseen. Vaikeneminen ei ole itsetarkoitus, vaan tavoitteena on hiljaisuudessa laskeutua suuren Läsnäolon varaan. Hiljaisuudessa on aikaa tarkastella oman elämän kysymyksiä ja arjen kiireiden alle peittyneitä asioita.  Tähän liittyy yhteisöllisyys kaikkien läsnäolijoiden kunnioittavana vuorovaikutuksena. Jokainen saa olla mukana omista lähtökohdistaan.  Puhumisen ja keskustelun korvaa yhteinen oleminen. Osallistujat toimivat itselleen ominaisesti ja tutustuminen toisiin tapahtuu toisella tavalla kuin arkielämässä keskusteltaessa.  Retriittiä on sanottu yhteiseksi matkaksi, jossa toisten läsnäolo luo turvallisuutta. (mts. 48, Häyrynen 2003, 302 - 304.)

 

Retriitit ovat yleensä avoimia tilaisuuksia, mutta niitä voidaan järjestää myös suunnatusti joillekin ryhmille, esimerkiksi työyhteisöille. Tällöin hengellisen rakentumisen lisäksi mukana on työssä jaksamisen näkökulma (Häyrynen – Kotila 2003, 49).  Hiljaisuuden retriitteihin liittyvän ns. työelämäprojektin seurauksena on kaupunki järjestänyt ainakin Helsingissä ja Turussa jo useita vuosia yhteistyössä seurakuntien kanssa työntekijöilleen

mahdollisuuden retriittiosallistumiseen osana tyky -toimintaa. Myös monissa muissa


työpaikoissa on menetelty näin. (Kettunen 1993, 415,  Retriitit kutsuvat…2004). Retriiteistä valtaosa toteutetaan kristillisessä viitekehyksessä kuten tämänkin tutkimuksen kohteena olevat Tuomasyhteisön yritysretriitit. Monet retriittitoimintaa järjestävät yritykset tarjoavat  työyhteisöille räätälöityjä retriittejä, joissa sovitaan erikseen, liittyykö ohjelmaan rukoushetkiä tai muuta hengellistä ohjelmaa (Hiljaisuuden...2004).

 

 

2 Lähtekää mukaani…

 

 

Kaiken aikaa, kaikkialla, kaikkien kanssa nyt ja aina

 

Kun ensilumen satamisen aikaan istuu muutaman kilometrin päässä Helsingin maantieteellisestä keskuksesta ja katselee ikkunasta, kuinka lumi vähitellen peittää perunamaan, kompostin ja omenapuut, tuntuu lähes uskomattomalta, että tässä maassa luonto- ja ympäristöjärjestöt ovat nähneet tarpeelliseksi  aloittaa kansallisen Hiljaisuuden päivän vieton. On vaikea tajuta, että lähes kaksi miljoonaa suomalaista altistuu päivittäin melulle, joka ei ainoastaan loukkaa kuuloaistia vaan on muutenkin elämänlaatua alentava tekijä. Ehkä siksi meluntorjuntalain perusteluissa yhtenä lähtökohtana on pyrkiä takaamaan ihmisille mahdollisuus nauttia luonnonäänistä ja  hiljaisuudesta. (Häyrynen – Kotila 2003, 16 – 17.)

 

Hannele Koivunen kuvaa kirjassaan ’Hiljainen tieto’ paradoksia,  kuinka häntä jatkuvasti pyydetään puhumaan hiljaisuudesta ja kuvaamaan sen olemusta. Ihmisillä on tarve kuulla puhetta hiljaisuudesta ja ”kurottautua melusta hiljaisuuteen kuin kasvi pimeästä aurinkoon”. Ihmiset huomaavat hiljaisuuden puutteen ja aistivat vaaran, jonka se aiheuttaa. Se kertoo sisäisen hiljaisuuden yleisinhimillisestä olemuksesta ja tärkeydestä. (Koivunen 1997, 9 – 10, Kettunen 1993, 407.)

 

Mutta kyse ei ole pelkästään äänistä tai niiden puuttumisesta. Yhä useammin ihmisiltä puuttuu myös aikaa pysähtyä kuuntelemaan sekä luontoa että itseään. Kun hiljaisuus tilana on käynyt harvinaiseksi, on myös ihmisten mahdollisuus ja kyky olla rauhassa ja hiljaa vähentynyt. Elämme äänten täyttämässä tekemisen ja suorittamisen pikakulttuurissa, jossa tärkeitä arvoja ovat nopeus ja tehokkuus. Jatkuva kiire ja kaikkialta tulvivat virikkeet

 kaventavat levolliseen pysähtymisen ja rauhoittumiseen jäävä tilaa ja aikaa. (Kettunen 1993, 409, Häyrynen – Kotila 2003, 10 – 11.)

 

Teknologian kehittyminen on viime vuosikymmenten aikana ollut ennen näkemättömän nopeaa. Sähköinen tietoliikenne on vähentänyt ajan ja paikan merkitystä ja työssä painopiste on siirtynyt työajan seurannasta suoritteiden ja tulosten seurantaan. Palveluyhteiskunta, jonka tunnus on 24/7, edellyttää työsuhteiden monimuotoistumista ja yksilöllistymistä ja lisää hyvinvoinnin kannalta huolestuttavia pitkiä ja epämukavia työaikoja. Yksilön mahdollisuus menestyä  perustuu yhä voimakkaampaan työhön sitoutumiseen. Kiireen ja ajanpuutteen keskellä suhteellisuuden taju heikkenee ja arvojärjestykset muuttuvat. Samalla tavalla kuin moottoriteillä nopeilla autoilla ajettaessa taju vauhdista ja sen vaarallisuudesta katoaa, saa vauhtisokeus jatkuvan kiireen tuntumaan normaalilta olotilalta. (Rauramo 2004, 19 – 20, 28,  Häyrynen – Kotila 2003, 11.)

 

Sähköiset langattomat viestimet mahdollistavat jatkuvan läsnäolon joka suuntaan. Yhä useammat hoitavat työasioita omalla ajallaan tai ainakin haluavat olla tavoitettavissa työajan päättymisen jälkeenkin. Enää ei vain johtavassa asemassa toimivien ja yrittäjien elämässä työn ja vapaan erottaminen ole vaikeaa, vaan 40 % palkansaajista  on ollut jossain määrin yhteydessä työpaikkaansa työajan ulkopuolellakin. Runsas neljäsosa kantaa töitä kotiin ja jatkaa työpäiväänsä ainakin joskus kotona ilman mitään erillistä korvausta.  Työskentely omalla ajalla on yleistymässä. Kilpailun takia sopimuksia on tehtävä kovilla ehdoilla ja kireillä aikatauluilla, ja laatuvaatimukset edellyttävät työn tekemistä kunnolla. Työn fyysinen ja henkinen rasittavuus lisääntyy, vaatimustaso nousee ja työntekijät venyvät. Kehitys on jatkunut ainakin viimeisen kahdentoista vuoden ajan. (Ylöstalo 2003, 89, 151, 198 – 199.)

 

Työhyvinvointi on organisaation ja siinä toimivien yksilöiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja tuloksellisuuden tasapainotila. Työelämän muutokset ovat asettaneet työhyvinvoinnin kehittämisen uuteen tilanteeseen. Tapaturmien ja ammattitautien torjunta ei enää riitä, vaan huomiota on kiinnitettävä myös henkistä kuormittavuutta aiheuttaviin tekijöihin. Kiivastahtisen työelämän aiheuttamaa ajoittaista stressiä ei voi välttää ja tärkeäksi nouseekin kehittää erilaisia keinoja stressinhallintaan ja työn yleiseen kehittämiseen. (Rauramo 2004, 33, 37.)

Vaikka yhteiskunta ja organisaatiot tukevat jäsentensä hyvinvointia, on ensisijainen vastuu jokaisella itsellään. Työ voi edellyttää omien tarpeiden sivuuttamista, mutta jokaisen on itse tehtävä ratkaisuja oman elämän mielekkyyden mahdollistavista asioista ja tavoitteista, joita haluaa saavuttaa. Suostuminen  siihen, että jatkuvasti syrjäyttää elämässä sen, mikä on itselle ensiarvoisen tärkeää, saa aikaan yhteyden katoamisen omiin sisäisiin voimanlähteisiin. Kun konteksti, jossa ihminen elää, ei tue ihmisen hiljaisuuden ja rauhan tarvetta, ei voimia riitä luonnollisten sosiaalisten yhteyksien ylläpitämiseen eikä  ”tavalliseen” elämään, vaan kaikkea värittää lyhytaikaisuus, kiire ja välineellisyys. (Rauramo 2004, 38, Kettunen 1993, 409, 415, Häyrynen – Kotila 2003, 10.)

 

 

Luonnollinen luonto

 

Nykyihmisen elämänpiiri on kaukana hiljaisuudesta ja rauhasta. Ihmiset elävät kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa kiireen ja melun keskellä. Kuormitettuina ja väsyneinä he kaipaavat vapautusta. Voidaan ajatella, että väsyminen on pitkäaikaisen kuluttavan stressin tulosta. Mutta kysymys on muustakin. Stressiä ei voi suoraan rinnastaa henkiseen väsymykseen. Väsymys syntyy siitä, että ihminen joutuu jatkuvasti olemaan tarkoitushakuisesti tarkkaavainen. Siksi hänen on estettävä mielensä ja mielenkiintonsa harhailu ja pakotettava huomionsa pysymään tietyissä tehtävissä. Tästä syystä tarkoitushakuinen tarkkaavaisuus vie voimia. Jossain vaiheessa ”mitta täyttyy” eikä energiaa enää ole tehtävien suorittamiseen riittävällä tasolla.  Väsyneen ihmisen on vaikea selvitä tehtävistä, joissa tarvitaan huomiota moneen suuntaan, ja inhimillisten virheiden mahdollisuus lisääntyy. Myös sosiaalinen elämä saattaa kärsiä, sillä väsynyt ihminen on usein ärsyyntynyt eikä jaksa  välittää kanssaihmisistään.  (Kaplan – Kaplan 1989, 175 – 181.)

 

Jos ajatellaan henkisen väsymyksen johtuvan tarkoitushakuisen tarkkaavaisuuden väsymisestä, voisi lepo olla tie vapautumiseen. Uni ei kuitenkaan riitä elpymiseen. Ihannetapauksessa tarkkaavaisuuden tulisi  saada levätä myös hereilläoloaikana. Tämä edellyttää ympäristöä, joka asettaa minimaaliset vaatimukset tarkoitushakuiselle tarkkaavaisuudelle. (mts. 182.)

 

Aiemmin luonnolla osana jokapäiväistä  elämänkokonaisuutta oli tasapainottavana ja rauhoittavana vaikutus. Nyt luonnonrauhaa kaipaavan on lähdettävä sitä  erikseen etsimään.  Monet ihmiset kokevat luonnon itselleen luonnollisena ja turvallisena olotilana. Ihmisen tarpeet ovat samansuuntaisia luonnon suomien mahdollisuuksien kanssa. Toimiminen luonnossa on monille yksinkertaisempaa kuin toiminta rakennetussa ympäristössä, vaikka jälkimmäinen olisi selkeästi tutumpi. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että luonto on ihmisen alkuperäinen ympäristö. Ihminen on sukulaisuussuhteessa luontoon ja kaipaa kadottamaansa yhteyttä, sillä luontoyhteyden kadottamisen myötä hän on kadottanut myös yhteyden itseensä. (Kettunen 1993, 417, Kaplan – Kaplan 1989, 193.)

 

Erämaaympäristö toimii vahvojen ja merkittävien kokemusten lähteenä. Jo vanhan testamentin kertomuksissa autiomaalla on merkittävä rooli Jumalan kohtaamisen, oman kutsumuksen, näkyjen ja kilvoitusten paikkana. Autiomaa näyttäytyy osana yksittäisen ihmisen ja kansan elämän matkaa. Uudessa testamentissa Jeesus opetuslapsineen vetäytyy yksinäisyyteen ja autioon paikkaan levähtämään jatkuvasti ympärillään liikkuvien ja monenlaista apua kaipaavien ihmisten keskeltä. Ja kirkon traditio on saanut merkittäviä vaikutteita erämaahan vetäytyneiden askeetikkojen opetuksista. (Häyrynen – Kotila 2003, 21 – 36.)

 

Toisen näkökulman asiaan saa tarkastelemalla Kaplan & Kaplanin (1989) monivuotisia erämaaluontoon sijoittuneita tutkimuksia, joissa selviää erämaan merkitys voimakkaan ja syvän elpymisen lähteenä. Tutkimusten perusteella on mahdollista tunnistaa neljä  elvyttävän ympäristön avainulottuvuutta: etäisyys, toinen maailma, lumoutuminen ja sopusointu (being away, extent, fascination ja compatibility). Näitä ulottuvuuksia käyttäen Kaplanit tarkastelevat, millä  tavoin luonto voi toimia elvyttävänä ympäristönä. Saman tarkastelun voisi tehdä työhuoneesta, leikkikentästä, pääkadusta tai teatteriesityksestä (mts. 182, 188) ja siksi myös hiljaisuuden retriiteistä. 

 

 

 

 

3 Matkalukemista – tutkimuksia hiljaisuuden retriiteistä

 

 

Retriittityöryhmän mietintö

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen asettama työryhmä teki osana retriittitoiminnan kehittämistä kyselyn retriittiosallistujille vuonna 1986. Kohderyhmänä oli 606 Seurakuntaopiston ja Snoanin retriittikortistoon kuulunutta henkilöä. Kyselyllä pyrittiin selvittämään retriittien osallistujien taustatietoja, odotuksia ja kokemuksia ja merkitystä osanottajille. (Retriittityöryhmän mietintö 1987, 28 – 41.)

 

Vaikka kohderyhmä painottui selvästi Etelä-Suomeen, oli kyselystä pääteltävissä, että retriitti tavoittaa ihmisiä, jotka eivät osallistu kirkon muuhun toimintaan. Keski-ikäiset kaupan, tekniikan ja palveluelinkeinojen parissa toimivat henkilöt olivat hyvin edustettuina. Perinteinen herätysliiketausta puuttui useimmilta erityisesti Suur-Helsingin alueella asuvilta. (mts. 29 – 30.)

 

Kokemukset olivat myönteisiä ja retriittiosallistuminen oli toistuvaa. Tärkein syy retriittiin hakeutumisessa oli tarve elävöittää hengellistä kilvoitusta. Seuraavaksi tärkeimpiä olivat etäisyyden saaminen ja levon tarve. (mts. 32.)

 

Retriitin elementeistä selkeästi merkityksellisimmiksi koettiin hiljaisuus, ehtoollinen, meditaatiot ja ulkoiset olosuhteet sekä aika oman itsen kanssa.  Noin puolet piti merkityksellisenä myös hetkipalveluksia, opetuspuheita  ja yhteyttä muihin. Retriittiin osallistumisella oli useimmille merkitystä henkilökohtaisessa elämässä ja hengellisessä kilvoituksessa. (mts. 35, 37.) 

 

Kysely tehtiin jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten tilanteessa, jossa retriittitoiminta oli vielä aluillaan, joskin selvästi laajenemassa. Vuonna 1987 retriittien kokonaismäärän arveltiin olevan noin 50. Vastaajissa oli runsaasti (33 %) seurakuntien työntekijöitä, mikä johtuu osin toiminnan aloittamisvaiheen määrätietoisesta suuntaamisesta nimenomaan pappeihin ja lehtoreihin. (mts. 7, 29, 31.) 


 

Sittemmin retriittitoiminta on laajentunut sekä alueellisesti että määrällisesti siten, että vuonna 2003 retriittejä voi arvioida olevan yli 300. Yleisten hiljaisuuden retriittien lisäksi on myös kehittynyt erilaisia mm. työyhteisöille suunnattuja retriittejä. (Häyrynen – Kotila 2003, 49 – 50.)  Näin ollen retriittityöryhmän kyselyn tuloksia tulee tarkastella omassa kontekstissaan ”historiallisena” taustana.

 

 

Morbackan yhteisön hiljaisuudet retriitit

 

Katriina Rouvinen on tehnyt Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa uskontotieteen pro gradu -tutkielman: Morbackan yhteisön hiljaisuuden retriitit. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää Morbackan retriittien edustaman kulttuurin arvoja käyttäen apuna Erik Ahlmanin arvoluokitusta. Rouvisen pääasiallisena aineistona on hänen itsensä osallistuvalla havainnoinnilla keräämä aineisto kolmesta Morbackan retriitistä. Tutkimuksessa kenttäpäiväkirjasta on tehty  sisällönanalyysi käyttämällä  Spradleyn teema-analyysia, jonka Rouvinen toteaa auttavan ei-sanallisten havaintojen järjestämisessä. Tutkimuksessa korostuu tutkijan osuus hyvin vahvasti. Tärkein aineisto perustuu tutkijan omiin kokemuksiin ja havaintoihin, aineisto suodattuu tutkijan oman persoonan läpi ja arvojen tunnistaminen perustuu tutkijan omaan intuitioon. ( Rouvinen 1996, 10, 15, 17, 24.)

 

Tutkielmassa esitellään retriittiperinnettä, Hiljaisuuden  ystävien toimintaa, retriitti-keskuksia ja Taizé -yhteisöä sekä erityisesti Morbackan yhteisöä ja siellä toteutettuja retriittejä.  Luvussa ”Retriitit arvonäkökulmasta” selviää, että retriitit edustavat esteettisiä, hedonisia ja uskonnollisia arvoja. Nämä ovat kietoutuneet toisiinsa siten, että esteettiset ja hedonistiset arvot ovat uskonnollisten arvojen palveluksessa. Morbackan toiminnasta on erotettavissa myös sosiaaliset ja ekologiset arvot. Teoreettiset arvot näyttäytyvät eräänlaisina epäarvoina. (mts. 70 – 74.)

 

 

Retriitin merkitykset Rouvinen jakaa tiivistetysti kolmeen osaan: fyysinen/henkinen, sosiaalinen ja hengellinen. Fyysinen/henkinen pitää sisällään levon ja rentoutumisen, voimien palautumisen, levon älyllisistä vaatimuksista ja itsensä kuuntelun. Sosiaaliseen  kohtaan hän luokittelee sanattoman yhdessäolon, yhteyden ja levon sosiaalisista vaatimuksista. Hengelliseen osioon kuuluvat Jumalan eteen käyminen, Jumalan kuuntelu, rukous ja Jumalan hoidettavana olo. (mts. 82.)

 

Tutkielma kuvaa Morbackan retriittejä kenttäpäiväkirjamerkintöjen ja niitä kokoavien tekstien avulla. Kuva on toisaalta ulkonaisesti retriittiosallistujan kokema, mutta sisäisesti tutkija ei ole voinut osallistua eikä kokea retriittiä tavallisen mukana olijan tavoin. Oma aika on mennyt yksityiskohtaisen kenttäpäiväkirjan kirjoittamiseen (mts.15). Arvojen kuvaaminen saa tutkimuksessa varsin vähän huomiota. 

 

 

Hiljaisuuden retriitti ja sen tarjoamat kokemukset – kohtaamisia  ajassamme

 

Irina Nikkasen pro gradu -tutkielma selvittää hiljaisuuden etsinnän ilmiötä, suomalaisia hiljaisuuden retriittejä käytännössä sekä osallistujien kokemuksia niistä. Nikkanen taustoittaa tutkimuksensa Hiljaisuuden ystävät ry:n jäsenlehdestä ja Retriittityöryhmän raportista koostetulla tiedolla. Tutkimuksen näkökulma on kuvaileva ja pohtiva. Sen empiirinen osuus on toteutettu käyttäen osallistuvaa havainnointia, kyselyä ja haastatteluja. (Nikkanen 1997, 2,4.)

 

Tutkimuksen kohderyhmänä on Kaarinan Morbackassa olevan retriittikeskuksen sekä Turun ev. lut. seurakuntien Sinapin leirikeskuksen retriittien osallistujat. Keskusten kautta jaetuista 100 kyselylomakkeesta palautettiin 52. Vastanneiden joukossa oli 15 vapaaehtoista haastatteluun ilmoittautunutta, joista Nikkanen haastatteli 11.  Kyselyn tuloksia Nikkanen käyttää retriittikävijöiden taustan ja  profiilin kuvaamiseen ja haastattelut hän analysoi grounded -menetelmällä. (mts. 4, 52 – 53.)

 

Taustatekijöiden lisäksi kyselyssä kerättiin  avoimilla kysymyksillä tietoa  odotuksista ja kokemuksia retriitistä. Vastauksissa korostuivat lepo, itsen hoitaminen, arkielämästä irrottautuminen ja hiljaisuus. Haastatteluissa keskeisimmäksi käsitteeksi nousi kohtaaminen, jolle hiljaisuus luo tilaa. Tärkeinä koettiin oman itsen, toisten ihmisten, Jumalan ja luonnon kohtaaminen. Retriitissä merkittävää oli kokonaisvaltaisuus, mikä toteutui mahdollisuutena fyysiseen ja hengelliseen lepoon sekä kokemukseen välittämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.  (mts. 60, 62 – 69, 74.)

 

Nikkasen tutkielmassa retriittiosallistujan taustan ja profiilin kuvaaminen rakentuu 52 kyselyyn vastanneen tiedoista, mikä on varsin pieni määrä tällaiseen tarkoitukseen. Tutkimuksen kyselyosuudessa on avoimin kysymyksin pyritty selvittämään retriittiodotuksia ja kokemuksia, mutta samalla toisessa kysymyksessä tarjottu valmiita vaihtoehtoja retriittiin ominaisuuksiksi. Nämä ovat mahdollisesti suunnanneet avoimia vastauksia. Haastatteluosuus on tehty avoimena teemahaastatteluna.

 

 

Hiljaisuuteen oppiminen – retriittikertomuksia päiväkirjakirjoituksissa

 

Tuija Röngän terveystieteiden opettajakoulutukseen tekemä opinnäytetutkielma kuvaa retriittejä hiljaisuuden oppimisen näkökulmasta. Rönkä ottaa tutkimuksensa taustaksi yhteiskunnan rakennemuutoksen, elämän pirstaloitumisen ja työn stressaavuuden lisääntymisen. Lisäksi hän tarkastelee hiljaisuutta hengellisenä ulottuvuutena sekä eri elämänalueilla mm. hoitotyössä. Tutkimuksen tehtävänä on kuvata retriittiä kokemuksena, retriitin henkilökohtaista merkitystä ja siitä saatua oppimiskokemusta.  (Rönkä 2002, 1 – 2, 10 – 18, 31.)

 

Aineistona on  13 retriittiosallistujan päiväkirjamerkinnät syksyltä 2001.  Aineisto on analysoitu induktiivisella sisällönanalyysillä. Tässä tutkimustehtävä on ohjannut valintojen suorittamista. Luokittelun perusteella aineistosta jakautuu kahteen yhdistävään kategoriaan: Eheytymisen kokemukseen ja hengelliseen kasvamiseen. Kumpikin näistä sisältää useita ylä- ja alaluokkia mm. voimia antavan mahdollisuuden, puhuttelevan ympäristön ja pyhän läsnäolon kokemisen. (mts. 32 – 34, 57.)

 

 

Tulokset kertovat hiljaisuuden ja pysähtymisen merkityksestä elämän kiireen keskellä. Retriitit mahdollistivat vaikeiden asioiden käsittelyn ja hyväksymisen ja lisäsivät  itsetuntemusta. Myös itsetunto kasvoi hyväksytyksi tulemisen ja kunnioituksen kokemuksen kautta. Keskeiseksi nousi myös eheytymisen kokeminen ja hengellinen kasvaminen. Kokonaisuudessaan retriittikokemukset auttoivat näkemään levollisuuden ja rauhan lisäämisen tarpeen arkisessa elämässä.  (mts. 59 – 60.)

 

Röngän tutkimuksessa  on osin samanlainen lähtökohta kuin tässäkin tutkielmassa. Hiljaisuuden tarkastelu oppimiskokemuksena tuo tutkimukseen tuoreen näkökulman ja selventää hiljaisuudelle annettuja merkityksiä. Menetelmänä osallistujien päiväkirjat antavat monipuolisempaa tietoa kuin Rouvisen (1996) osallistuvassa havainnoinnissa tekemät merkinnät..

 

 

Hiljaisuuden retriitti elvyttävänä ympäristönä

 

Arto Mikkola luo psykologian lisensiaattitutkimuksessaan laajan taustan hiljaisuuden retriiteille. Ympäristöpsykologisesta viitekehyksestä hän poimii tarkasteltavaksi, kuinka yksilö voi käyttää ympäristöä psyykkisen itsesäätelyn keinona. Keskeisinä viitekehyksinä Mikkolalla on Kaplan & Kaplanin (1989) pohjalta tehty tutkimus sekä Korpelan mielipaikkatutkimukset. Retriittien lähtökohdan ja historian tarkastelu psykologisesta näkökulmasta muodostaa taustan  retriittien ominaisluonteelle. (Mikkola 2003, 9 – 10, 11 – 23.)

 

Tutkimuksen keskeisinä käsitteinä ovat elpymiskokemus ja hyvinvointikokemus. Lisäksi Mikkola kehittää näiden rinnalle ’retriitistä saadun tuen’ käsitteen. Nämä  kolme muodostavat sisäisen uusiutumisen kokemuksen. Retriittipaikan  luontoympäristö ja läsnä olevat ihmiset muodostavat puitteet elpymisen  kokemukselle, ja ohjelma tässä ympäristössä antaa käyttöön  itsesäätelyä mahdollistavat virikkeet (mts. 33, 40, 54).

Taustateoriat ja keskeiset käsitteet Mikkola tiivistää tarkastelukehykseen, jossa retriittiä koskevat odotukset ja retriittien lähtökohta, hiljaisuutta mahdollistavat puitteet ja ympäristöstä tehdyt havainnot sekä itsesäätelyä tukevista virikkeistä ja mielipaikoista tehdyt valinnat kehystävät sisäisen uudistumisen toteutumisympäristöä. (mts. 56.)

Kuva 1. hiljaisuuden retriitti elvyttävänä ympäristönä
Hiljaisuuden retriitti elvyttävänä ympäristönä. (mts. 56, 74.)

 

Tarkastelukehys antaa mahdollisuuden kuvata hiljaisuuden retriittiä elvyttävänä, sisäistä lepoa ja rauhaa mahdollistavana ympäristönä. Tulosanalyysissa Mikkola käyttää hyväksi  tarkastelukehyksen mahdollistamia erilaisia  näkökulmia (mts. 56.)

 

Tutkimustehtävät ovat sekä taustamuuttujia, odotuksia ja kokemuksia kuvailevia että eri osa-alueiden yhteyksiä etsiviä. Tutkimus toteutettiin kyselynä eri  puollella Suomea yhden ja kahden vuorokauden retriitteihin osallistuneille. Koska tarkoituksena oli tarkastella hyvinvointikokemuksen muutosta, kysely tehtiin sekä ennen retriittiä että sen jälkeen. Aineiston kerääminen tapahtui osin valmiilla ja osin tähän tarkoitukseen kehitetyillä mittareilla, jotka sisälsivät sekä asteikkomittareita että avoimia kysymyksiä. Aineiston analysoinnissa käytettiin aineistopohjaisia luokituksia, Pearsonin korrelaatiolaskelmia sekä tilastollisen merkittävyyden testaamista t-testillä. (mts. 58, 60, 62.)

Sisäisen uusiutumisen  tarkastelukehys osoittautui tutkimuksessa käyttökelpoiseksi tavaksi  tutkia retriittiä hyvinvointia ja hengellistä elämää elvyttävänä  ympäristönä. Tulosten mukaan retriitti on arkiseen elämään uusia voimia ja elpymistä luova toimintaympäristö. Tulokset ovat saman suuntaisia kuin  aiemmin pienemmillä aineistoilla tehdyissä Rouvisen (1996), Nikkasen (1997) ja Röngän (2002) pro graduissa. Retriitti näyttää tarjoavan  kävijälleen monipuolisen toisiaan täydentävien uusiutumismahdollisuuksien yhdistelmän, joka johtaa koetun hyvinvoinnin myönteisiin muutoksiin usealla eri tasolla. (Mikkola 2003, 109 - 111.) 

 

 

4 Kertomus tutkimusmatkasta yritysretriitteihin

 

 

Hiljaisuushelmistä elvyttävään ympäristöön

 

Muutama vuosi sitten tutustuin Martin Lönnebon kehittämään Frälsarkransen -rukous-helminauhaan. Siinä on merkittävä osa Hiljaisuushelmillä, joista Lönnebo (2000, 29 – 30) kirjoittaa tähän tapaan: Helmet edustavat Hiljaisuutta. Mieluiten pitkää. On ihanaa olla hiljaa ja levätä Täydellisen edessä. Se on valtatie Rauhaan, joka on täynnä elämänhalua ja elämänrohkeutta.

 

Vähän myöhemmin hiljaisuus kuljetti minut retriittien maailmaan. Ja nyt kanditutkielma antoi tilaisuuden lähteä selvittämään, lisäävätkö retriitit elämänhalua ja elämänrohkeutta.  Tarkoitukseni oli tehdä kuvaileva tutkielma työelämä/yritysretriiteistä, joissa kohderyhmänä ovat joko kokonaiset työyhteisöt tai yksittäiset yritysmaailmassa toimivat työntekijät.

 

Aloitin työn kartoittamalla aiempaa tutkimusta, mitä on varsin vähän ehkä siksi, ettei retriittien luonteeseen  kuulu kysellä eikä kerätä  palautetta. Rouvisen (1996), Nikkasen (1997) ja Röngän (2002)  pro graduissa hiljaisuuden retriittejä tutkitaan laadullisin menetelmin ja selvitetään osallistujien kokemuksia eri näkökulmista aika yleisellä tasolla. Omassa työssäni yritysretriiteistä halusin tarkastella asiaa jostain erityisestä näkökulmasta. Tässä vaiheessa muotoilin tutkimuskysymykseksi: Voivatko  yritysretriitit olla työyhteisön voimavara?


Minua kiehtoi jännite, joka kahden ulkonaisesti niin erilaisen asian – yritysmaailman ja hiljaisuuden viljelyn – yhdistämisestä nousi esiin. Oma kiinnostukseni retriittejä kohtaan ja retriitin ohjaajaksi  kouluttautumiseen motivoi myös aiheeseen. Mietin mahdollisuuksia, joita työterveyshuollolla, yritysten johtotehtävissä toimivilla ja retriittien järjestäjillä on käyttämättä, mikäli yritysretriittien voisi osoittaa olevan hyödyksi työssä jaksamiseen, uusiutumiseen ja virkistykseen. Ymmärsin, että kandityön mahdollisuudet tällaisten yhteyksien osoittamiseen ovat kovin vähäiset, mutta ehkä riittävät  herättämään kiinnostuksen jatkotutkimukseen.

 

Toisaalta vastaukset tuntuivat olevan liiankin itsestään selviä jo alkuvaiheessa. Muista tutkimuksista ja aihetta kartoittavasta haastattelusta  selvisi, että työelämäretriitit voivat tukea työssä jaksamista ja henkilöstön hyvinvointia sekä lisätä luottamusta ja vuorovaikutusta työpaikoilla. Mahdollisuus fyysiseen lepoon, henkiseen ja hengelliseen hoitamiseen on pitkällä tähtäimellä työkykyä ylläpitävä tekijä vähän samaan tapaan kuin liikunnallinen tyky -toiminta.  Lupa olla  tekemättä mitään, ilman suorituspaineita ja   ilman muita vaatimuksia kuin sitoutuminen puhumattomuuteen, voi osoittautua stressin keskellä elävälle ihmiselle todella merkittäväksi ja helpottavaksi kokemukseksi. Virikepuheet ja hetkipalvelukset voivat  antaa uutta ajateltavaa ja avata uusia näköaloja omaan elämään. (Nikkanen 1997, Rönkä 2002.)

 

Taustakirjallisuudesta selvisi lisäksi, että hiljaisuudessa toisiin ihmisiin tutustutaan toisella tasolla kuin puhuen. Hiljaisuuden retriiteissä kaikki ovat tasa-arvoisia eikä kenelläkään ole sen suurempaa roolia tai erityisempää asemaa kuin toisellakaan. Yhteinen hiljaisuuden kokemus, jossa jokainen on selkeästi tekemisissä oman itsensä ja omien asioidensa kanssa luo keskinäistä luottamusta, millä on merkitystä retriitin jälkeenkin. ( Häyrynen – Kotila 2003, 59 – 60, Häyrynen 2003, 304.)

 

Aikataulun takia tutkimuksen tekoon ja aineiston keruuseen oli ryhdyttävä, vaikka teoreettisen viitekehyksen pohdinta oli kesken. Tiesin, että Arto Mikkola (2003) oli tehnyt lisensiaattitutkimuksen  Tampereen yliopiston  psykologian laitokselle aiheenaan ”Hiljaisuuden retriitti elvyttävänä ympäristönä”, mutta sain sen luettavakseni vasta aineiston keruun jälkeen. Luettuani Mikkolan työn tuntui, että minun olisi vaikea omasta aineistostani löytää mitään uutta retriitin hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta.

Olin tilanteessa, jossa monet kvalitatiivisen tutkimuksen tekijät olivat olleet ennen minua. Minulla oli käsissäni aineisto, josta en tiennyt, mitä siitä voisin selvittää ( vrt. Tuomi – Sarajärvi 2002, 74).  Minun oli muutettava yllättävä käänne tutkimuksen eduksi. Tällaiset muutokset ovat Alasuutarin (1999, 277) mukaan laadullisessa tutkimuksessa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ennakkosuunnitelmat eivät toteudu.

 

Näin päädyin nostamaan Mikkolan (2003) tutkimuksesta esiin yhden osa-alueen ja syventämään sitä kvalitatiivisella tutkimuksella. Tutkimuskehyksessään Mikkola  käyttää hyväksi Kaplan & Kaplanin (1989, 177 – 200) elvyttävän ympäristön ominaisuuksien luokittelua: etäisyys arkeen, lumoutuminen, ulottuvuus ja sopivuus itselle (being away, fascination, extent ja compatibility). Tuntui mielekkäältä analysoida keräämäni pieni haastatteluaineisto näiden ulottuvuuksien mukaan.

 

Niinpä tämän tutkimuksen tehtäväksi tarkentui:

Miten yritysretriitti toimii elvyttävänä ympäristönä?

 

Tätä tehtävää selvitän vastaamalla kysymyksiin:

-         Millä tavalla ympäristön elvyttävät piirteet ilmenevät yritysretriittien ohjaajien ja osallistujien haastatteluissa?

-         Mitä muita hyvinvointiin liittyviä ulottuvuuksia haastatteluista nousee esiin?

-         Mitä mahdollisia esteitä retriittien positiivisille vaikutuksille haastatteluissa nimetään?

 

Toivon, että jo tiedettyjen ja tutkittujen vanhojen ”totuuksien”  sijaan, tämä tutkimus avaa hiljaisuuden retriiteistä uusia näkökulmia (vrt. Alasuutari 1997, 25) ja voi parhaimmillaan olla muodostamassa oman pienen osansa Lauri Ihalaisen nimeämästä seuraavasta suuresta projektista: Työhyvinvoinnin parantamisesta (Sarlin 2004).

 

 

Tärkeitä valintoja matkalla eteenpäin

 

Tutkimusmenetelmän valinta oli ehkä vastoin kaikkia metodioppaita ensimmäinen tutkimusta koskeva päätös, jonka tein aiheen valinnan jälkeen. Tavoitteenani oli pyrkiä ymmärtämään ja kuvaamaan yritysretriittejä työhyvinvoinnin osatekijänä. Siksi tuntui luontevalta käyttää tutkimuksessa laadullisia menetelmiä. (vrt. Tuomi - Sarajärvi 2002, 87.) Koska kyseessä oli aihe, josta halusin selvittää ihmisten ajatuksia, kokemuksia ja tuntemuksia (Hirsjärvi ym. 1997, 184), haastattelu tuntui hyvältä vaihtoehdolta.  Minulla oli aikaisempaa kokemusta teemahaastattelujen tekemisestä ja analysoinnista ja ajattelin sen säästävän aikaa ja voimavaroja tutkimuksessa, jonka tuli valmistua laskennallisesti neljässä opintoviikossa.  Tiesin myös, että haastatteluaineistossa monenlaiset tarkastelut ovat mahdollisia (vrt. Alasuutari 1999, 84). Joskin menetelmää valitessani mietin, mistä löytäisin haastateltavia, jotka olisivat tästä henkilökohtaisesta aiheesta valmiit puhumaan. Oletin kuitenkin, että voin saada ainakin retriittien ohjaajia tiedonantajiksi.

 

Syventävä lisä haastatteluihin olisi ollut yritysretriitin osallistuva havainnointi. Siitä luovuin lähinnä ajankäytön takia. Toisaalta eettisesti minusta olisi ollut vaikeaa havainnoida  retriittitilannetta  kertomatta siitä muille osallistujille (vrt. Hirsjärvi ym. 1997, 213). Vaikka olisin tyytynyt omien kokemusten kirjaamiseen ja  reflektointiin, olisi oma retriittiosallistuminen  kärsinyt kenttämuistiinpanojen tekemisestä, kuten Rouvinen (1996, 15) kuvaa.

 

Tutkimuskohteen valinta erilaisten työelämäretriittien välillä ei lopulta ollut minun, vaan se määräytyi ensimmäisen aineistonkeruun mahdollistavan kontaktin mukaan. Tällä perusteella kohteeksi valikoituivat Tuomasyhteisön yritysretriitit, jotka on ensisijaisesti  tarkoitettu yritysmaailmassa toimiville johtajille ja muille vastuunkantajille.  Olin tyytyväinen siihen, että tällainen mahdollisuus avainhenkilöni kautta avautui. Se merkitsi ”kentälle pääsyä”, olisihan tutkimusaineiston keruu muuten voinut osoittautua varsin hankalaksi aiheen henkilökohtaisuuden takia (vrt. Grönfors 1982, 58, 73).

 

Koska tahdoin saada monipuolisen kuvan asiasta, päätin haastatella sekä retriittien ohjaajia että osallistujia. Lisäksi halusin hankkia tausta- ja vertailuaineistoa myös sellaisista retriiteistä, jotka eivät ole  kristilliseen viitekehykseen sidottuja.


Matkakumppaneitten seurassa

 

Ollessani itse työtiimini kanssa Karjalohjalla Heponiemen Hiljaisuuden keskuksessa sain siellä toimivalta papilta yritys- tai työelämäretriittien ohjaajien yhteystietoja. Poimin listasta pari, joilla oli kauppakorkeakoulutausta, ja kysyin heiltä sähköpostitse mahdollisuutta antaa minulle tietoja yritysretriiteistä. Toinen heistä vastasi melko välittömästi ja sain sovittua haastattelun hänen kanssaan. Hänestä tuli tutkimukseni avainhenkilö.

 

Haastattelin avainhenkilöäni Tuomasyhteisön aamupiirin jälkeen ravintola Omenapuussa kirjaten keskustelun muistiin ilman nauhuria. Samassa yhteydessä tapasin kolme yritysretriittiosallistujaa, jotka lupautuivat mukaan tutkimukseen. Avainhenkilöni antoi myös muiden retriittiohjaajien ja osallistujien yhteystietoja. Haastateltavien valintaa voisi näin ollen kuvata harkituksi otannaksi, koska avainhenkilö pyrki nimeämään henkilöitä, joilta hän ajatteli minun saavan parhaiten tietoa yritysretriiteistä (vrt. Tuomi - Sarajärvi 2002, 88).

 

Haastattelupyyntöä esittäessäni koin tarpeelliseksi kertoa lyhyesti tutkivani yritysretriittejä työhyvinvoinnin näkökulmasta, vaikka se voikin suunnata haastateltavien ajatuksia esitettyyn  suuntaan. Ajattelin tiedon helpottavan haastatteluun myöntymistä ja  pidin sitä muutenkin perusteltuna. (vrt. mts. 75.) Kaikki kysymäni henkilöt suostuivatkin haastatteluun. Oma osuutensa asiaan oli varmaankin myös avainhenkilön mainitsemisella pyynnön yhteydessä.

 

Enimmillään minun oli tarkoitus haastatella neljää retriittiohjaajaa ja neljää osallistujaa sekä kartoittaa Helsingin kaupungin tyky -retriittitoiminnan taustaa parilla haastattelulla, mutta työn edetessä huomasin yritysretriittihaastattelujen muodostavan riittävän aineiston. Onhan opinnäytetyö kuitenkin ”vain” harjoitustyö, jossa aineiston koko voi olla pienikin (mts. 87). Neljästä sovitusta osallistujahaastattelusta yksi siirrettiin kerran työkiireiden takia uuteen aikaan ja toisen kerran se peruuntui sairastumisen takia kokonaan. Päätimme haastateltavan kanssa, ettei ole tarpeen yrittää sopia vielä uutta kertaa, vaan jo keräämäni aineisto on riittävän suuri.

Haastattelun onnistumisen kannalta on suotavaa, että tiedonantajat voivat tutustua kysymyksiin etukäteen (mts.76). Siksi  lähetin retriittiosallistujille  teemat etukäteen sähköpostitse.

 

·        Kerro itsestäsi (taustatietoa)

·        Miten päädyit yritysretriittiin ensimmäistä kertaa? Entä mahdollisiin
seuraaviin?

·        Mikä retriitissä on tärkeää?

·        Mitä on erityisesti jäänyt mieleesi?

·        Kerro retriitin/retriittien mahdollisista vaikutuksista elämääsi?

·        Kenelle ja mitä haluaisit kertoa retriiteistä?

·        Retriittien plussia ja miinuksia?

·        Kerro parhaasta (yritys)retriittikokemuksestasi?

 

 

Ohjaajahaastatteluissa kävimme läpi osin samoja teemoja. Lisäksi kysyin toiminnan taustoista ja tavoitteista. Periaatteessa  valittujen teemojen tulisi perustua tutkimuksen tarkoitukseen ja ongelmanasetteluun (mts.77), mutta pyrin mahdollisimman avoimiin kysymyksiin, koska tarkoitukseni vielä siinä vaiheessa oli tehdä analyysi aineistolähtöisesti. Toivoin myös  voivani välttää johdattelevia kysymyksiä.

 

Olin ajatellut säästää aikaa ja vain kirjoittaa haastattelut muistiin, mutta kahden ensimmäisen haastattelun  jälkeen siirryin käyttämään nauhuria. En pystynyt haastattelumuistiinpanoista palauttamaan mieleen riittävästi keskustelun sisältöä enkä itse tilanteessakaan kirjoittamisen takia keskittymään haastateltavan puheeseen ja mahdollisten jatkokysymysten tekoon.

 

Seitsemästä haastattelusta neljä tein haastateltavien työpaikoilla ja kolme kahviloissa. Vaikka kahvilaympäristö olisi voinut häiritä paljonkin keskusteluamme, oma kokemukseni haastatteluista oli hyvin intensiivinen eikä ympäristö tuntunut haittaavan henkilökohtaistenkaan asioiden käsittelyä. (vrt. Hirsjärvi – Hurme 1991, 61, 82.) Käsin kirjoitettuja haastatteluja täydensin jälkikäteen joillain sähköpostitse esitetyillä kysymyksillä.


Haastateltavat olivat pitkään työelämässä toimineita henkilöitä, joilla oli kokemusta sekä yksityisyrittäjyydestä että toisen palveluksessa olemisesta viestinnän, kehittämistoiminnan, konsultoinnin ja erilaisten palvelujen toimialoilta.  Yritysretriitteihin osallistuvia määrittävät yleisemminkin edellä mainitut ominaisuudet.

 

Monet haastateltavista toimivat itse tehtävissä, joissa erilaiset haastattelutilanteet kuuluvat työnkuvaan. Ehkä se osaltaan vaikutti haastattelujen luontevuuteen ja välittömyyteen. Joissakin haastatteluissa jouduin kiinnittämään huomiota siihen, etten itse olisi liikaa unohtanut rooliani haastattelevana osapuolena. Olihan tarkoitus kuitenkin tehdä teemahaastatteluja eikä vain keskustella aiheesta. Tosin kun oli kyse joiltain osin jo vuosien takaisten tapahtumien mieleen palauttamisesta, oli mielekästä antaa tilaa avoimelle keskustelullekin. (vrt. Hirsjärvi – Hurme 1991, 31, 77.) Haastattelut kestivät tunnista puoleentoista tuntiin.

 

Neljän miehen ja kolmen naisen muodostamasta haastateltavien joukosta retriittiohjaajia oli neljä. Työn rajaamisen takia päätin jättää pääosin analysoimatta kaksi tausta- ja vertailuaineistoksi tekemääni ohjaajahaastattelua ja käyttää niistä vain retriittiosallistumiseen liittyvät osuudet.

 

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa tutkijan rooli vaikuttaa jokaiseen tutkimuksen vaiheeseen aihevalinnasta loppuraportin muotoiluun. Merkittävä osuus tutkijalla on myös haastattelussa syntyvässä vuorovaikutuksessa. Läsnä ovat haastateltavan ja haastattelijan lisäksi kummankin muut  roolit sekä muut tilanteessa vaikuttavat asiat. Herkissä aiheissa näillä kaikilla on suuri merkitys luottamuksen syntymisessä ja sen kautta aineiston luotettavuudessa. (Alasuutari 1999, 142 – 147.)

 

Minun oli mielestäni  suhteellisen helppo eläytyä haastateltavien tilanteeseen ja päästä sisään haastattelussa kerrottaviin asioihin, koska itsekin olin osallistunut retriittiin ja yritysretriittien pitopaikka oli minulle tuttu. Se helpotti lisäkysymysten tekemistä ja analyysivaiheessa asioiden erittelyä. Haastattelutilanteet olivat pääosin varsin luontevia ja teemahaastattelu antoi mahdollisuuden tarkistaa keskustelussa esiin tulleita asioita ja palata aiheisiin, joiden käsittely oli jäänyt kesken puheen siirtyessä toiseen aiheeseen.

Oma roolini haastattelijana rakentui ensimmäisen – avainhenkilön – haastattelun jälkeen kolmesta lähtökohdasta. Ensinnäkin olin Helsingin kauppakorkeakoulun opiskelija, mikä oli monille haastateltaville tuttu rooli omasta kokemuksesta. Toiseksi ikäni ja omat retriittikokemukseni  yhdistivät minut haastateltaviin. Kolmanneksi sain avainhenkilön kautta yhteyden muihin haastateltaviin,  millä oli oma merkityksensä avainhenkilön aseman takia. Tämän lisäksi useimmat haastateltavat myös tiesivät, että olen seurakunnan työntekijä.

 

Tutkimuksen kokonaisuudessa roolillani seurakunnan työntekijänä on merkitystä. Pyrinhän tietoisesti tarkastelemaan yritysretriittejä myös uusia mahdollisuuksia avaavana työmuotona omassa työyhteisössäni ja pitkällä tähtäimellä myös omissa työtehtävissäni. Se ei voi olla vaikuttamatta tulkintoihin siitä, millaisia merkityksiä kuulen haastateltavien kertovan ja miten luen aiheeseen liittyvää tutkimusta ja kirjallisuutta. Tulos olisi erilainen, jos olisin kiinnostunut tutkimaan asiaa vain kauppakorkeakoulun ”perusopiskelijana” tai yritysmaailman edustajana. 

 

 

Hiljaista puurtamista ja meditointia

 

Haastattelujen jälkeen kirjoitin käsin tekemäni muistiinpanot puhtaaksi ja litteroin haastattelunauhat yhtä tausta-aineistoksi keräämääni haastattelua lukuun ottamatta. Jätin merkitsemättä päällekkäispuhumiset, tauot ja jotkut toistavat liitesanat. Tiesin voivani palata nauhoihin tarvittaessa. Liitin sähköpostitse saamani täydennykset aineistoon. Ykkösrivivälillä kirjoitettuja aineistoliuskoja tuli yhteensä 36 sivua.

 

Luin litterointisivuja ja aloin analysoida aineistoa teoriaohjaavasti jättäen kuitenkin tilaa myös aineistosta nouseville asioille. Näin analyysi oli  teoriasidonnaista ja päättely abduktiivista. (vrt. Tuomi – Sarajärvi 2002, 98, Grönfors 1982, 37.) Sijoitin  haastatteluissa ilmenevät asiat elvyttävän ympäristön ominaisuuksien (Kaplan – Kaplan 1989) mukaisesti neljään kategoriaan: etäisyys, toinen maailma, lumoutuminen ja sopusointu. Tämän lisäksi muodostin aineistosta nousevien asioiden pohjalta kolme kategoriaa: kokonaisuus, prosessi ja osallistumisen esteet. Ensimmäisen luokittelun jälkeen tein sekä teoriasta että aineistosta nousevan tarkentavan alaluokituksen, mikä helpotti asioiden jäsentämistä. (Liite 1.)

Käytännössä käytin hyväkseni tekstinkäsittelyohjelman mahdollisuutta erivärisiin teksteihin ja monen asiakirjan yhtäaikaiseen kirjoittamiseen. Käytin jokaisessa

haastattelussa eri väristä fonttia ja loin jokaiselle kategorialle oman asiakirjansa. Kun siirsin luokittelua vastaavat katkelmat kyseisen asiakirjaan,  pystyin seuraamaan eri henkilöiden lausumia siirtämisen jälkeenkin. Luokittelun jälkeen luin tekstejä verraten niitä kategorian määrittelyyn ja tein tarkistavia siirtoja. Tämän jälkeen kirjoitin elvyttävän ympäristön teorian ja aineistosta nousevien asioiden pohjalta koosteen, luvun neljä,  ”…johonkin yksinäiseen paikkaan…”, johon otin mukaan  myös Kettusen (1993) pastoraalipsykologisen näkökulman.

 

Koosteessa pyrin säilyttämään mahdollisimman paljon alkuperäisiä ilmaisuja, vaikka aivan suoria lainauksia käytän varsin harkiten lainausmerkeissä tekstin sisällä. Jos suurempi tai pitempien sitaattien käyttö voisikin elävöittää tekstiä, se voisi myös heikentää luettavuutta.  Samasta syystä olen jättänyt pois viittaukset aineistoon. Lähes jokaisessa kappaleessa niitä olisi useita.  Seuraavan luvun teksti perustuu siis Kaplanien (1989) ja Kettusen (1993) esittämien ajatusten lisäksi haastatteluihin.

 

 

5 …johonkin yksinäiseen paikkaan…

 

 

Tuomasyhteisön yritysretriitit

 

Yritysretriitit ovat hiljaisuuden retriittejä, joiden ensisijaisena kohderyhmänä ovat työelämän johto- ja muissa vastuutehtävissä toimivat henkilöt. Toiminnan kohdentamisella on  tarkoituksena tarjota osallistumisväylä niille, joille seurakunnallinen toiminta ei ole aivan tuttua.

 

Yritysretriittien osallistujat tulevatkin erilaisten organisaatioiden kaikilta tasoilta ja kaiken kokoisista yhteisöistä. Suuri osa on vaativissa asiantuntijatehtävissä toimivia johtajia ja erilaisia palveluja tuottavia  yksityisyrittäjiä.  Heistä puolet, yksittäisissä  retriiteissä jopa kaikki, on miehiä. Tässä suhteessa yritysretriitit poikkeavat tavallisista hiljaisuuden retriiteistä, jotka ovat naisvaltaisia (Rouvinen 1996, 15, Nikkanen 1997, 58). Koska hiljaisuuden viljelyn henkeen ei kuulu kysellä eikä tilastoida taustatekijöitä, ei tarkkaa selvitystä osallistujista ole saatavissa.


Yritysretriittien kynnystä madalletaan monin eri keinoin. Ohjaajia on tavallista enemmän ja heillä on pitkä omakohtainen kokemus yritysmaailmasta. Etukäteisviestintä tapahtuu yhteistyöverkostoissa, suurelta osin henkilökohtaisella tasolla, ja useimmiten osallistujat tuntevat tullessaan vähintään jonkun ohjaajista. Itse tilanteesta pyritään poistamaan osallistujille vieraat elementit, joista selviäminen vaatii ponnistelua, jotta jokainen voisi osallistua tapahtumiseen omista lähtökohdistaan.  Rukous- ja meditaatiohetkissä yhteinen laulaminen ja vuoroluku on karsittu minimiin, musiikki on aina mukana olevan muusikon soittamaa.

 

Yritysretriitin ohjelman runko noudattelee tavallisen hiljaisuuden retriitin kulkua. Ohjelman muodostaman kokonaisuuden tavoitteena on avata osallistujille ovia oman itsensä ja Pyhän,  Luojansa, kohtaamiselle.  Retriitti alkaa perjantaina ilta-aterialla, saunalla, johdatuksella retriitin teemaan ja hiljaisuuteen sekä musiikkihetkellä.

 

Yritysretriitin lauantaipäivän ohjelma:

  • aamumessu
  • aamiainen
  • yhteinen hiljainen hetki
  • virikepuhe
  • lounas
  • lepoa ja ulkoilua
  • päiväkahvi
  • virikepuhe
  • ehtoon hetkipalvelu
  • ilta-ateria
  • hetkipalvelu päivän päättyessä

 

Sunnuntaina ohjelma noudattelee lauantain runkoa hiljaisuuden päättävään päiväkahviin saakka.

 

Tavallisesti hiljaisuuden retriittien teemat nousevat vuodenajasta tai kirkkovuoden aiheista, kristikunnassa vaikuttaneiden henkilöiden opetuksista tai asioista, jotka ovat puhutelleen ohjaajia (Rouvinen 1996, 63). Sen sijaan yritysretriittien teemat syntyvät vuorovaikutuksessa yritysmaailmassa työskentelevien kanssa ja ovat näin ajankohtaisia ja  potentiaalisia osallistujia koskettavia. Aiheina ovat olleet mm. Rajat, Luopuminen, Mielenrauha, Hyvä elämä, Aika, Armoa! Työelämästä nousevat aiheet, ohjaajien ja osallistujien yhteinen kontaktipinta ja retriitin perusluonne luovat mahdollisuuden aiheiden


avaraan ja monipuoliseen käsittelyyn. Esimerkiksi kysymys armahtavaisuudesta ei jää vain hengelliseen viitekehykseen vaan saa monenlaisia näkökulmia, kun sitä tarkastellaan ajatellen  ihmisten elämää yrityssaneerauksien, tuloksen teon ja tehokkuuden vaatimusten keskellä.

 

Hiljaisuuden retriitit mahdollistavat fyysisen levon ja nukkumisen, joskaan tämä ei ole ensisijainen tavoite (Kettunen 1993, 417). Yritysretriiteissä korostetaan, että kaikkeen ohjelmaan osallistuminen on täysin vapaaehtoista ja jokaisella on mahdollisuus aivan luvallisesti käyttää aikaa myös lepäämiseen.

 

Yritysretriitit voi liittää normaaliksi koulutussuunnitelman osaksi  ja pääsääntöisesti työnantajat maksavat yritysretriitin osallistumismaksun.

 

 

Etäisyys – lepoa ja vaihtelua

 

Jokainen voinee tunnistaa itsessään tilan, jossa syystä tai toisesta ”mitta on tullut täyteen”. On vaikeaa tai lähes mahdotonta enää ottaa vastaan tai antaa mitään. On päästävä pois, vaihdettava työtä tai maisemaa, saatava jotain uutta ajateltavaa. Yhtämittainen puurtaminen käy pitkän päälle sekä fyysisesti että henkisesti rasittavaksi. Työpäivä keskeytyy taukoihin, työviikko vapaapäiviin ja  työvuosi lomiin, joilla kerätään voimia. Tauoilla ja vapaalla pyritään usein eroon jostakin tavallisesti läsnä olevasta eikä välttämättä mieluisasta asiasta. Ihminen voi lähteä pakoon levottomuutta, melua, ihmismassoja. Toinen voi laittaa sivuun työt ja toimet, jotka täyttävät arkisen päivän. Kolmas voi vältellä kaikenlaista henkistä yrittämistä ja ottaa etäisyyttä oman elämänsä suunnitelmiin. (Kaplan – Kaplan 1989, 183.)

 

Luontoon hakeutuminen on varsin monelle vaihtelua tavalliseen arkipäivään ja täyttää helposti kriteerin etäisyydestä. Luonnon hiljaisuus tarjoaa mahdollisuuden mielen rauhoittumiseen ja lepoon. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä erämaan rauhaan tai eksoottisiin luontokohteisiin. Etäisyyden tunnun voi kokea vaikkapa omalla takapihalla tai lähipuistossa, jossa huomion kohteet ovat aivan erilaiset kuin paineiden ja velvollisuuksien täyttämässä työssä. (mts. 190.)

 

Yritysretriitti vastaa kaipaukseen päästä eroon edes hetkeksi kiivaasta ja repivästä työelämästä, jossa kaikki tuntuu menevän liian lujaa.  Vaikka ulkonaiset olosuhteet muistuttavat tavanomaista työseminaaria tai kurssia, ei osallistujalta odoteta aktiivisuutta. Tämä antaa ”kunniallisen mahdollisuuden olla hetken aikaa apaattinen”.

 

Osallistujat sitoutuvat keskinäiseen puhumattomuuteen ja se tuntuu helpottavalta. Ei tarvitse miettiä ”sosiaalinen höpötyksen” ja small talkin aiheita. Puhepaasto tukee hiljentymistä ja rauhoittumista. Kaikki ympärillä on valmista. Täysihoito ja toisten valmiiksi hoitamat oheispalvelut synnyttävät kokemuksen, että voi olla kiireettömästi, huolehtimatta mistään. Olosuhteet ja tilanne luovat mahdollisuuden pysähtymiseen

 

Jokaisella on oma rauhallinen huoneensa, jossa saa kenenkään häiritsemättä levätä juuri niin paljon kuin väsymys vaatii. Vasta kun väsynyt ihminen alkaa levätä, hän voi huomata, kuinka väsynyt hän onkaan. Osallistuminen ohjelmaan on täysin vapaaehtoista, eikä ole tavatonta, että  ensimmäisen aamupäivän ohjelmista ollaan poissa juuri unentarpeen takia.

 

Yritysretriitti pyrkii olemaan ”anti-kaikkea” sitä, mitä osallistujat jokapäiväisessä arjessaan joutuvat tekemään ja kokemaan. Yksinäiselle puurtajalle se antaa mahdollisuuden olla levollisesti ja rauhassa toisten kanssa. Ihmisten piirityksessä elävä voi vetäytyä oman huoneen rauhaan. Kaikesta huolehtija voi olla huolehtimatta mistään. Fyysisesti väsynyt saa luvan lepäämiseen. Henkisesti rasittavassa ympäristössä elävän ei tarvitse reagoida virikkeisiin.

 

Jo pelkästään kokemus, että pääsee eroon levottomuudesta, melusta, rutiineista, kaikenlaisesta henkisestä yrittämisestä, voi olla ”taivaallinen”. Mutta pelkkä pysähtyminen, lepo ja virikkeitten välttäminen voisi ajan myötä muodostua tukahduttavaksi ja pitkästyttäväksi. Elvyttävä ympäristö antaa mahdollisuuden muuhunkin. (Kaplan – Kaplan 1989, 183.)


Toinen maailma – yhteenkuuluvuutta ja vapautta

 

Etäisyyttä, lepoa ja rauhaa voi saada pakenemalla vankilan selliin tai vaatekomeroon. Ympäristö voi tuoda vaihtelua, mutta siitä  puuttuu liikkumavara, eikä elpymistä tapahdu. Sitä vastoin elvyttävä ympäristö tarjoaa ulottuvuuksia, yhteenkuuluvuutta ja liikkumavaraa. Näin syntyy tunne ”kokonaan toisesta maailmasta”.  (Kaplan – Kaplan 1989, 184.)

 

Kokemus toisesta maailmasta voi olla fyysistä tai käsitteellistä ja se voi syntyä, kun on mahdollista hahmottaa nähtyjen ja koettujen elementtien, myös oman itsen, liittyminen osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta. Erilaisia ulottuvuuksia tarvitaan riittävästi, jotta niiden avulla voi rakentaa mielekkään kartan fyysisestä ja henkisestä ympäristöstä. (mts. 184.)

 

Tiettömässä erämaassa yhteenkuuluvuuden luontoon ja vapauden tunteen voi kokea helposti. Luonnon muotojen vaihtelu ja erilaiset näköalat muodostuvat osaksi suurempaa kokonaisuutta, joka jatkuu välittömästi havaitun ulkopuolelle. Käsitteellisellä tasolla osallisuuden tunto liittyy omaan kokemukseen ja siihen, mitä tietää maailmasta kokonaisuutena.  Luonnossa kokemus toisesta maailmasta tuntuu todelta sekä konkreettisesti että abstraktisti. Toden tuntu syntyy intuitiivisesti kokemuksesta, että asiat ovat niin kuin niiden pitääkin olla kulttuuristen kerrosten alla. (mts. 190 – 191.)

 

Toiseen maailmaan voi eläytyä teatteriesitystä katselemalla, vaeltelemalla kauppakeskuksessa, uppoutumalla tietokoneohjelman tekoon tai autonkorjaukseen. Toisen maailman ei tarvitse olla kooltaan suuri. Japanilaiset puutarhat ovat loistava esimerkki siitä, kuinka pienoismalli voi intensiivisyydellään tarjota samoja ulottuvuuksia kuin erämaaluonto laajuudellaan vaikkakin eri tavalla. (mts. 184, 190 – 191.)

 

Yritysretriitissä  tunne omasta yhteenkuuluvuudesta laajempaan kokonaisuuteen tulee ryhmästä. Hiljaisessa yhteisöllisyydessä syntyy ”oma energiakenttänsä”, jossa liikkuu vaikeasti sanoilla kuvattavia voimia. Hiljaa oleminen ei ole mitenkään yksinäistä. Vierekkäin istuminen virikepuhetta kuunnellessa, yhteiset ruokailut, toisten näkeminen ulkona liikkuessa rakentavat lämmintä suhdetta toisiin osallistujiin, kun jokainen voi olla aidosti läsnä omana itsenään siinä hetkessä.  Samantyyppinen tausta työelämässä  lisää kokemusta siitä, että on ”kaltaisensa seurassa”. Liittyminen toisiin näkyy vaikkapa siinä,

että ruokailut saattavat venyä kerta kerralta ikään kuin niissä käytäisiin syvällisiä keskusteluja. Sanoja ei tarvita. Välittyyhän valtaosa ihmisten vuorovaikutuksesta eleiden ja muun ruumiin kielen kautta (Koivunen 1997, 47).

 

Retriittipaikan ulkonaiset puitteet oma huone, ruokasali, kappeli, olohuone, muut yhteiset tilat ja ympäröivä luonto luovat vaihtelevan konkreettisen maiseman. Ohjelman erilaiset elementit virikepuheet, hetkipalvelut, yhteiset meditaatiot ja omat hiljaiset hetket nostavat vuorollaan koettavaksi erilaisia ulottuvuuksia. (vrt. Häyrynen – Kotila 2003, 57, 81 – 82.) Avara ilmapiiri ja pakottomuus antavat vapauden omiin valintoihin. Valmiista rakenteesta voi poimia sen, mikä itselle tuntuu tarpeelliselta, ja aikaa voi käyttää yhteisen olemisen ohella lepoon, lukemiseen, kirjoittamiseen, maalaamiseen ja kävelyyn. Osallistuminen yhteisiin hetkiin on kuitenkin useimpien valinta.

 

Ihmisten kollektiivinen hiljaisuus vahvistaa omaa hiljaisuutta ja tuntuu hyvältä. Sanat ja selittäminen eivät saa retriitin kokonaisuudessa ylivaltaa, kuten yleensä kirkossa, vaan tilaa jää ihmisen tunteille ja tiedostamattomalle  sielunelämälle (Kettunen 1993, 417). Hiljaisuus tekee mieleen tilaa vastaanottaa uusia ajatuksia. Ohjaajien omiin kokemuksiin perustuvat virikepuheenvuorot avaavat näköaloja oman elämän, yritysmaailman ja hengellisten kysymysten käsittelyyn.  Ne herättävät ajatuksia ja avartavat omia käsityksiä ja niistä saa itselle henkistä evästä ajankohtaisiin asioihin. Eri ohjaajien esiin nostamat erilaiset näkökulmat antavat omille ajatuksille liikkumavaraa.

 

Liittyminen vuosisataiseen perinteeseen, jossa hengellisyydellä on ollut merkittävin osuus, yhdistää  yksitäisen retriitin ja retriitin osallistujan osaksi laajaa näkyvää ja näkymätöntä kokonaisuutta. Perinne on läsnä yhtä lailla esineissä kuin ohjelmassakin. Ikonit, kynttilät, kirjat, kappelin kellon soitto, hetkipalvelusten rytmi ja meditaatioon johdattava musiikki

rakentavat omalta osaltaan kokonaisuutta. Vaikka suhtautuminen hetkipalveluihin ja kappelissa tapahtuviin yhteisiin meditaatioihin  olisi ambivalenttiakin, niin ne edustavat sitä traditiota, missä osallistujat ovat kasvaneet. Hiljaisuus ei pakota, vaan siinä on tilaa omille perinteestä poikkeavillekin ajatuksille ja omakohtaiselle hengelliselle elämälle (Kettunen 1993,  417). Hengellisyys voi yllättäen tuntua aivan tutulta.

 

 

 

Toisaalta hiljaisuudessa voi olla yhteydessä siihen alkuperäiseen, mikä peittyy tekemisen ja suorittamisen maailmassa pinnan alle. Yhteinen hiljaisuus ei toteudu vain rationaalisesti,

vaan se toteutuu persoonallisuuden syvemmissä kerroksissa (Kettunen 1993, 416).  Hiljaisuus ruokkii läsnäoloa omassa itsessä ja mahdollistaa avautumisen yhteydelle toisiin ja  Jumalaan. Henkisyys ja hengellisyys, ”suuri Jumalan voima leijuu” retriitissä vahvana  ja kannattelee  ryhmää. Erityisen voimakas tunne on kappelin hetkipalveluissa ja hiljaisissa meditaatioissa, joissa sisäisessä maailmassa avautuu tilaa Pyhän kohtaamiseen. Abstraktilla tasolla retriitin sisällä voi syntyä kokemus toisessa maailmassa olemisesta, aidosta ja intensiivisestä läsnäolosta. Hektisen tekemisen keskeltä retriittiin vetäytynyt yrittäjä saa kokemuksen ”luonnollisesta tilasta”,  jossa on hyvä olla.

 

Ihmiset eivät tee pitkiä matkoja vain voidakseen tehdä sitä mikä olisi ihan yhtä mahdollista ja paljon helpompaa kotioloissakin. Kontekstilla on merkitystä. (Kaplan – Kaplan 1989, 187.) Yritysretriitissä kokemus toisesta maailmasta, yhteenkuuluvuudesta ja liikkumavarasta syntyy  tarjolla olevien ulottuvuuksien monitasoisessa vuorovaikutuksessa, jota olisi vaikea saavuttaa ilman ulkoisia  puitteita ja niihin sisällytettäviä osallistumisen mahdollisuuksia. Toisen maailman sisällä voi kokea vielä erityisen hengellisen maailman.

 

 

Lumoutuminen – mielihyvää ja viehätystä

 

Monissa tutkimuksissa on saatu tuloksia, joiden mukaan etäisyyden ottaminen ja vaihtelun etsiminen olisi ratkaiseva tekijä, kun paetaan luontoon viettämään vapaa-aikaa. Sittemmin on todettu, että merkityksellisempää on kokemus luonnosta ja siitä saatu mielihyvä, jossa esteettisyydellä on voimakas rooli. (Kaplan – Kaplan 1989, 187.)

 

Toisen maailman etäisyydessä lumoutuminen on tärkeää elpymiskokemukselle. Lumoutuminen kutsuu tahatonta tarkkaavaisuutta, se vie ihmisen huomion ja estää pitkästymisen. Se antaa virikkeitä toimintaan, mutta mahdollistaa levon tarkoitushakuiselle tarkkaavaisuudelle. Lumoavat objektit voivat olla erilaisia prosesseja tai yksittäisiä asioita. Luonnossa tällaisia on riittämiin. Taivaalla liikkuvat pilvet, horisonttiin laskeva aurinko, henkeäsalpaava maisema tai yksittäinen tuulen havisuttama lehti voivat kiehtoa katsojaa. (mts. 184, 192.)

Yhtälailla erilaiset tiedolliset prosessit tai sisällöt voivat vangita mielenkiinnon. Ihmistä kiehtoo yrittää selvittää asioita ja tapahtumia, joissa selvittäminen on vaikeaa. Ihmistä kiehtoo ennustaminen ja arvaaminen, mistä veikkaukset ja uhkapelit ovat esimerkkeinä. Ihmistä  kiehtoo johtolankojen seuraaminen, joiden avulla voi vähitellen saavuttaa kokonaiskuvan. Tärkeää onkin, että mielenkiinnon kohde on osa  jotain suurempaa, muuten siitä voi tulla vain hetkellinen mielenkiinnon hajaannuttaja. Näin lumoutuminen ja toisen maailman yhteenkuuluvuuden ulottuvuus tukevat toinen toistaan. (mts. 185.)

 

Yritysretriitit toteutetaan tarkoitukseen rakennetussa Hiljaisuuden keskuksessa. Vaihteleva luonto järven rannalla sijaitsevine rakennuksineen on miellyttävä ympäristö. Metsä, ranta ja kalliot kutsuvat liikkumaan ja pysähtymään luonnon keskelle ja tukevat rauhoittumista ja hiljentymistä. Kaksi kertaa vuodessa toteutuvana retriitit tarjoavat upeita kokemuksia sekä valoisasta raikkaan keväisestä ilmasta että talvisesta pimeyteen kätkeytyvästä luonnosta. Kaupunkiympäristössä  samalla ohjelmalla järjestettävillä retriiteillä ei olisi samanlaista merkitystä.

 

Rakennetulla ympäristöllä on oma vaikutuksensa. Lähes satavuotiset rakennukset, joihin on useiden kymmenien vuosien ajan tultu lepäämään, luovat ilmapiirin, joka sellaisenaan ”tuntuu pyhältä”. Uudisrakennuksissa on otettu huomioon ympäristön ja toiminnan erityisvaatimukset ja ne ovat sopusoinnussa kokonaisuuden kanssa.

 

Ruokasalin ikkunoista laskeutuu rinne suoraan järvelle. Seisova pöytä on katettu kauniisi ja ruoka on monipuolista ja hyvää,  lyhyesti sanottuna ”ylistyksen kohde”.  Pöydät ja tuolit on asetettu niin, että maisema avautuu syödessä silmien eteen. Taustalla soi rauhallinen musiikki, joka  häivyttää ruokailun äänet.

 

Kodikkaassa ja mukavassa takkahuoneessa istutaan sohvilla tai tuoleilla, katsotaan takassa palavaa tulta ja kuunnellaan virikepuheita. Aiheet ja käsittelytapa ovat kiinnostavia ja johdattelevat uusiin ajatuksiin. Tunnelma ja ilmapiiri lisäävät mielihyvää. Tuntuu hyvältä istua yhdessä toisten kanssa ja olla hiljaa.

 

Kappeli, josta avautuu seinän kokoisesta ikkunasta alttarinäkymä järvelle, on ihana, ”hirveen miellyttävä”. Toistuvat rukoushetket, yhteiset meditaatiot ja ehtoollismessut muodostavat vaihtelevan rytmin, joka kiehtoo omalla tavallaan. Joskus lumoutuminen on niin voimakasta, ettei se jätä tilaa millekään muulle (vrt. Kaplan – Kaplan 1989, 192).

 

Retriitissä pyritään kohteettomaan mietiskelyyn ja rukouksessa kontemplaatioon, sanattomaan Jumalan katselemiseen.  Mielen painopiste siirtyy suorittamisesta lepäämiseen ja olemiseen. Sisällön hiljaiseen meditaatioon tuo miljöö: hetkipalvelut, kuvat, musiikki, virikepuheet ja luonto. (Kettunen 1993, 419.) Elävä huilumusiikki, avara näkymä ja yhteinen hiljaisuus vaikuttavat johonkin syvälle sisimpään. Kaikki aistit ovat vastaanottavasti avoinna. Kokemuksesta tulee käsittämättömän intensiivinen ja kokonaisvaltainen.

 

 

Sopusointu – omia aikomuksia ja myötätuulta

 

Irlantilainen sanonta ”olkoon tuuli aina takanasi”  ilmaisee toiveen ihmisen tarkoituksen ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien yhdensuuntaisuudesta. Yksilön toimintaan vaikuttavat omat aikomukset ja ympäristön rajat ja vaatimukset. Näiden sopusoinnun tärkeyden tunnistaa parhaiten, kun sopusointu puuttuu. Omien aikomusten toteuttaminen niitä vastustavassa  ympäristössä vaatii huomattavan määrän  tarkoitushakuista tarkkaavaisuutta.  Vapauden tunne ja haltioituminen voi olla vaikea saavuttaa, jos joutuu koko ajan fyysisesti tai henkisesti taistelemaan olosuhteita vastaan voidakseen toimia omien pyrkimystensä mukaisesti.  (Kaplan – Kaplan 1989, 185 – 186.)

 

Luonnossa on monia elementtejä, jotka sopivat hyvin erilaisille ihmisille. Luonnossa liikkuminen,  luonnon kesyttäminen ja sen varjeleminen, havainnointi ja omien voimien koettelu antavat  tapoja lähestyä luontoa itselle sopivasti. Jopa ihmiset, joilla ei alun perin ole mielessään tällaisia aikeita, suuntautuvat hyvin nopeasti luonnon tarjoamien mahdollisuuksien mukaan. Jotkut ihmiset tarvitsevat ”oikeaa tekemistä” voidakseen kokea toimivansa mielekkäästi. Luonto tuo helposti tällaisen todellisuuden tunnon. Kerätessään puita tulen tekoon tai havuja laavuun, poimiessaan marjoja tai kasvattaessaan vihanneksia voi kokea tekevänsä jotain, millä on merkitystä. (mts. 193 – 194.)

Yritysretriitissä sopusoinnun syntymistä helpottaa pakottomuus. Ohjelma on selkeästi vapaaehtoista ja antaa mahdollisuuden omien valintojen tekoon. Jokainen voi osallistua voimavarojensa ja tarpeidensa mukaisesti yhteisiin hetkiin ja käyttää aikansa ympäristön tarjoamissa puitteissa itselleen mielekkäästi. Jotkut tuovat mukanaan tarvitsemansa lisävälineet: Sauvat kävelyyn, värit piirtämiseen, hengellisen kirjan lukemiseen. Toisille ensisijaista on lepo, toisille pienet käytännön asiat, kynttilöiden sytyttäminen ja tuolien järjestely.

 

Kaikki ympärillä on tehty valmiiksi retriittivierasta ajatellen. Jos osallistujalla on tarve keskustella retriitin aikana mieltä vaivaavista ajatuksista, se on mahdollista henkilö-kohtaisena aikana ohjaajan kanssa. Jos ruokavalio edellyttää erityisjärjestelyjä, ne hoidetaan. Erilaisista rakennuksista voi valita mieleisensä majoittumispaikan. Kaksi kertaa vuodessa toistuvat retriitit antavat mahdollisuuden osallistumisajankohdan ja –tiheyden sovittamiseen omaan aikatauluun.

 

Valituilla teemoilla on merkitystä. Kun ne ”kolahtavat” – siis vastaavat omia tarpeita – kokemuksesta tulee antoisampi. Jos hengellinen ohjelma tuntuu vieraalta, sen voi jättää väliin ilman ympäristön paheksuntaa.  Hengellistä puolta kaipaavalle retriitin anti jäisi vajaaksi ilman hetkipalveluja ja ehtoollisenviettoa. Jotakin tärkeää – ”olet hyväksytty, sinua rakastetaan” – jäisi kokematta

 

Retriitti tarjoaa osallistujilleen myötäisen tuulen. Ei siis liene kummallista, että retriitti koetaan hienona, miellyttävänä, hyvänä ja upeana ja monet varaavat ajan allakasta seuraavaan kertaan edellisen loppuessa. 

 

 

Esteet – asioiden toinen puoli

 

Yritysretriitti näyttää tarjoavan vahvasti kaikki elvyttävän ympäristön elementit. Aina ja kaikille se ei kuitenkaan ole mahdollinen tai oikea ratkaisu uusiutumisen ja hyvinvoinnin kysymyksiin.

 

 

Yritysretriiteissä kävijätkin asettavat monenlaisia edellytyksiä osallistumiselleen. Ei ole sama, milloin mahdollisuus retriittiin on tarjolla. Juhlapyhät tai kesäaika saattavat esimerkiksi perhesyistä muodostua esteeksi. Mikäli paikaksi valittaisiin jokin askeettisempi tai kaupunkimaisemassa oleva paikka, eivät kaikki lähtisi mukaan. Ulkoiset puitteet ja luonto vaikuttavat mielialaan. Ei ole myöskään yhdentekevää, ketkä toimivat retriitin ohjaajina ja millaisia he ovat. Kaikki eivät olisi valmiit lähtemään mukaan tietämättä tai tuntematta heitä. Kykyyn luoda kannustavaa ja avaraa ilmapiiriä ja pitää hyviä virikepuheita kohdistuu paljon odotuksia. Ohjaajaksi ei haluta ankaraksi tai dogmaattiseksi koettua henkilöä.

 

Joillekin yhden kerran kokemus riittää osoittamaan, ettei retriitti ole itselle sopiva tai tarpeellinen asia. Jotkut tekevät päätöksensä mielikuvien perusteella. Paljon yksin aikaansa viettävältä voi jäädä huomaamatta retriitin yhteisöllinen puoli, eikä hän lähde mukaan. Joillekin pelkkä ajatus kahden vuorokauden hiljaisuudesta, josta pitäisi vielä maksaakin, on

riittävä syy jättää lähtemättä ensimmäistäkään kertaa. Suorittajan näkökulmasta se, mitä hiljaisuudessa tapahtuu ei ole mitään. Toisia ajatus kyllä viehättää, mutta pelko pysähtymisestä ja hiljaisuudesta, pitää heidät poissa.

 

Hiljaisuus on pelottava asia, vaikka hiljaisuus itsessään ei ahdistakaan, vaan nostaa pintaan ihmisen tiedostamattomia asioita. (Kettunen 1993, 414). Valmiiksi ahdistunut ja rankan elämäntilanteen keskeltä tuleva voi heijastaa oman tilanteensa koskemaan koko retriittiä eikä kohtaa tilanteen elvyttäviä elementtejä. Hengellisyyteen on monenlaista suhtautumista. Jos hengellisyys tuntuu liian tungettelevalta tai pingottuneelta, ei osallistuja voi ”kokea olevansa kotonaan”.

 

Ei retriitti kaikille sovikaan. Elämässä voi olla menossa jokin suuri kriisi, jolloin hiljaisuuteen vetäytyminen ei välttämättä ole hyvä ratkaisu, vaikka omia ajatuksia retriitissä voi selvitelläkin ja mahdollisuus keskusteluun ohjaajan kanssa on olemassa (vrt. Häyrynen – Kotila 2003, 53). Jos ihminen on kovin levoton, jos vauhti ja tapahtuminen on keskeistä elämässä, on vaikea aloittaa retriitin pitkällä yhtämittaisella hiljaisuudella. Helpompaa on ensin ”harjoitella” meditaatiota ja hiljaisuutta lähempänä arkielämää. Vain tavoitteellisuutta ja suorittamista arvostavalle tai omasta statuksestaan tarkalle tasa-arvoistava hiljainen oleminen ei ehkä ole hyvä ratkaisu.

Yhteinen matka – osien summa

 

Sen elämänjärjestyksen keskellä, jossa juostaan oravanpyörässä, ihmisellä on kaipaus johonkin, mitä hän ei osaa nimetä. Tieto retriitistä  voi herättää kiinnostuksen, mutta pelkkä ajatus parin päivän hiljaisuudesta  ”on mykistävä”. Monella voi mennä vuosia askelten ottamiseen ensimmäiseen retriittiin. Jotkut lähtevät arkaillen kokeilemaan, toiset ovat alusta lähtien vakuuttuneita siitä, että ”jutun täytyy olla hirveän hyvä”.

 

Monesti matka alkaessa joku ohjaajista on tuttu, mutta muut osallistujat täysin vieraita. Jotkut lähtevät mukaan yhdessä ystäviensä tai aviopuolisonsa kanssa. Toisin kuin monissa muissa yhteyksissä ryhmän jäsenillä ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä. Suurempi merkitys on sillä, että voi omana itsenään olla osa ryhmää. Yhteinen retriittikokemus on kuitenkin yhdistävä tekijä. Kohtaaminen hiljaisuudessa luo uusia suhteita ja vahvistaa entisiä. Vuorovaikutuksen pohja muuttuu ja se voi lisätä avoimuutta, luontevuutta ja läheisyyttä.

 

Ohjaajien rooli turvallisen ja luontevan ilmapiirin luomisessa on merkittävä. Saapumisiltana on retriitin esittely. Siinä käydään läpi olennaiset asiat ja pyritään luomaan vapautunut ilmapiirin, mikä helpottaa hiljaisuuteen laskeutumista. Kun tietää, mikä on tarpeen ja mahdollista, turvallisuudentunne lisääntyy. Jos ohjaajat ovat osallistujille ennestään tuttuja, se vähentää alkujännitystä ja lisää luottamusta.

 

Mielikuva retriitin hiljaisesta mitään tekemättömästä tyhjyydestä osoittautuu vääräksi. Viikonloppu on aktiivinen ja täynnä ohjelmaa oleva kokonaisuus. Päivän kulussa ei ole montakaan tuntia, jolloin ei oltaisi koolla ruokasalissa, takkahuoneessa tai kappelissa. Rukoushetkien toistuvuus antaa yhteisen rytmin, joka tuntuu turvalliselta. Yhteinen hiljaisuus toimii oman hiljaisuuden vahvistimena. Vaikka luonnon keskellä mökillä tai lapin vaelluksilla vietetyissä lomissa on paljon samaa kuin vetäytymisessä  retriittiin, tuo ryhmän yhteinen hiljaisuus ja ohjelman perusrytmi mukaan uusia vahvoja elementtejä. Kristillisyyden puuttuessa retriitin luonne muuttuisi. Puutetta ei voisi korvata muilla ohjelmilla. Hengellisestä viitekehyksessä hiljainen meditaatiokin saa transendenttisen ulottuvuuden (Kettunen 1993, 420).

 

Prosessi – olemista ja tapahtumista

 

Tutkimuksissa on saatu viitteitä, ettei luonnon elvyttävä vaikutus perustu välttämättä ihmisen hallinnan tunteeseen, vaan pikemminkin kokemukseen luonnon mahtavuudesta ja ihmeellisyydestä ja samanaikaisesta siihen kuulumisen tunteesta. On vaivalloista ja häiritsevää pysyä kontrolloijana koko ajan. Luonnossa voi rentoutua ja suunnata huomion muuhun kuin välttämättömään ja huomata itsessään käyttämättömiä kykyjä. Yhteenkuuluvuuden tunne johonkin kestävään ja mahtavaan antaa itsellekin tunteen suuruudesta. Harmoninen liittyminen tähän näkymättömään järjestykseen voi muodostua jopa hengelliseksi kokemukseksi. (Kaplan – Kaplan 1989, 195.)

 

Ympäristön vakaus ja turvallisuus auttaa elpymistä. Ihminen suosii ympäristöjä, joissa hän kokee pärjäävänsä ja voivansa liikkua ilman suurta riskiä. Miellyttävä esteettinen ympäristö auttaa toisaalta unohtamaan huolet ja murheet sekä toisaalta tunnistamaan ja tutkimaan myös mieltä hämmentäviä ja epävarmuutta aiheuttavia asioita. Tällaisten asioiden työstäminen ja selvittely voi osaltaan lisätä väsymystä.  Mutta ympäristön antama mielihyvän kokemus kompensoi tarkoitushakuisen tarkkaavuuden kulumisen. (mts.188, 192.)

 

Luonnon esteettisyys luo mielihyvää, luonnon olemus ja prosessit tukevat ihmisen omia aikomuksia ja toimintaa, luonto luo kontekstin, josta ihminen voi saada tietoa tehokkaasti ja jossa hän voi liikkua mukavasti ja turvallisesti. Tämä kaikki ruokkii elpymistä ja sallii väsyneelle ihmiselle paluun tehokkaaseen toimintaan. (mts.196.)

 

Retriitti muodostaa vakaan ja turvallisen ympäristön, jossa voi huoleti luopua kontrollista ja antaa tarkoitushakuisen tarkkaavuuden levätä. Se edustaa ”hyvää elämää”. Melun ja vaatimusten puuttuessa kirkastuu, että ihminen on perimmältään human being, siis olevainen, ei tekevä olento.

 

Pysähtyminen merkitsee hyppyä pois oravanpyörästä ja antaa mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan. Uudistumisprosessi käynnistyy sisältä päin ja työasioita voi katsella uudesta näkökulmasta. Retriitissä saa eväitä käsitellä erilaisia elämässä vastaan tulevia ongelmia.


Jos ihminen uskaltaa kohdata mieltä ahdistavat kysymyksensä, voi hiljaisuudessa alkaa tervehdyttävä prosessi (Kettunen 1993, 414). Mieleen nousee kysymyksiä ja toiveita, jotka vaikuttavat oman elämän tavoitteisiin ja toimintaan. Asioista on tarvittaessa mahdollista keskustella ohjaajan kanssa kahden. Vaikkei mitään erityistä ongelmia olisikaan, ”akut saavat latautua”. 

 

Retriitissä voi kokea tyytyväisyyden ja riittävyyden tunteen,  ilman että pitää päteä, näkyä tai kommentoida. Elämään saa rauhaa ja tasapainoa. Hiljaisuus avaa kanavia omaan spiritualiteettiin ja ehkä aiemmin nimeämätön kaipaus saa vastauksen. ”Minulla on tässä hetkessä kaikki, mitä tarvitsen, eikä muilla hetkillä ole niin väliä.”  Ihminen avautuu hiljaisuudessa Jumalan todellisuudelle (mts. 420).

 

Työnantajat eivät turhaan maksa yritysretriittiin osallistumista. Kaoottisen työtilanteen keskellä on vaikea toimia järkevästi, retriitti pakottaa pysähtymään ja katkaisee kierteen ainakin hetkeksi. Paineiden helpottaessa fyysiset ja henkiset voimavarat palautuvat.  Hiljaisuus mahdollistaa rauhoittumisen, jossa voi olla ”kiinni henkisyyden keskiössä”,  yhteydessä omaan henkiseen energiaansa ja Luojaansa. Itsessään voi huomata käyttämättömiä ominaisuuksia ja luovuus lisääntyy.

 

Vaitiolo vapauttaa monesta asiasta. Kun luovutaan kommunikaatiosta, joka estää ja häiritsee näkemästä omaa elämäntilannetta ja  problematiikkaa, katse voi suuntautua näkemään merkittäviä asioita, joiden äärellä on hyvä viettää aikaa. On kuin hiljaisuus avaisi tarkasteltavaksi uuden maailman uusine vaihtoehtoineen ja ratkaisuineen. Mielekkyys palaa työn tekemiseen.

 

Retriittiperinteessä tulosajattelu on vierasta. Retriitit ovat ”turbokapitalismin vastavoima” ja ”hiljaisuuden vallankumous”, silti tai siksi retriitti voi  muodostua pitkällä tähtäimellä tuloskuntoa ylläpitäväksi, terveen elämän voimaksi. Kuten Tommy Hellsten (2000, 180)  asian ilmaisee: Mitä vähemmän teet sitä enemmän saat aikaan. Lepo on tehokkuuden tapahtumapaikka.

 

 

Viikonloppua seuraa paluu tavalliseen arkeen. Sen keskellä voi  palauttaa mieleen mukavan rauhoittuneen olon. Maailma tuntuu hiljaisemmalta ja positiivisemmalta. On helppo hengittää avoimemmin ja toisaalta kokea suurta  Jumalan ja kanssaihmisten rakkautta ja toisaalta halua itse halata koko maailmaa. Usko siihen, että elämässä kaikki menee oikein, on saanut vahvistusta.

 

Osallistumisesta retriitteihin tulee tapa ja ”positiivinen kierre” saa sisäisen kellon muistuttamaan vakiintuneen retriittiajan lähestyessä ilmoittautumisesta. Hiljaisuus ja rukouselämä hakevat paikkansa osana koko elämän rytmiä  ja tulee tarve etsiytyä myös kaupungissa viiteryhmään, joka tukee omia tarkoituksia.

 

Kun ajan ja elvyttävien elementtien määrä ja laatu lisääntyvät, elpymisen taso syvenee.  Väsymyksestä toipumisen vähäisin vaatimus on ”pään selvittäminen”, jossa mieltä vaivaavat ajatukset saavat mennä menojaan. Seuraava vaihe on tarkoitushakuisen tarkkaavuuden palautuminen, joka mahdollistaa kognitiivisen toiminnan. Kolmannella tasolla voi vaimentaa sisäistä hälyä, joka syntyy tiedostamattomien, huomiotta vaille jäävien asioiden mukana kantamisesta. Ja viimeksi syvä elvyttävyyden kokemus sisältää oman elämän, arvojen ja tavoitteiden reflektointia. (Kaplan – Kaplan 1989, 196 – 197.) Yritysretriitin kokonaisuus näyttää antavan mahdollisuuden kaikilla tasoilla tapahtuvaan elpymiseen. Aikaa voisi tosin olla enemmänkin. ”Juuri kun rauhoittumisessa pääsee alkuun, aika loppuu.”

 

 

6 … niin saatte levähtää

 

Ihmisiä tulee ja menee koko ajan eikä aikaa jää edes ruokailuun levosta puhumattakaan (Markus 6: 31). Raamatun kuvaus Jeesuksen ja opetuslasten elämästä on tuttu kokemus monille tämän päivän työelämässä. Jeesus kutsuu opetuslapsensa mukaansa johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa he voivat levähtää.  Tämän  päivän ihmisille kutsu retriittiin voi merkitä samaa.

 

Retriitit tarjoavat mahdollisuuden vetäytyä kiireen ja melun täyttämästä vaatimusten maailmasta hiljaisuuteen ja rauhaan, antavat mahdollisuuden levähtää ja palata uudistuneena takaisin arjen keskelle.  Tämä on luettavissa yhtä lailla jo Retriittityöryhmän (1987, 11) tekemästä selvityksestä kuin Mikkolan (2003,109) lisensiaattityöstäkin. Tämän tutkimuksen haastatteluissa yritysretriittien osallistujien ja ohjaajien kertomat asiat eivät  poikkea aiemmin todetusta.  Retriitti kokonaisuutena koetaan voimavaroja lisäävänä ja uusia mahdollisuuksia näyttävänä. Väsyneenä ja kiireisenä retriittiin lähtenyt palaa sieltä virkistyneenä ja rauhoittuneena. 

 

 

Toisen maailman etäisyys, lumo ja sopusointu

 

Tunne yhteenkuuluvuudesta ja vapaudesta, etäisyys arkeen, viehättävät ja mieltä kiehtovat kohteet ja prosessit sekä ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien ja omien tarkoitusten yhdenmukaisuus ovat elvyttävän ympäristön ominaisuuksia. Kun yritysretriittejä  tarkastellaan tässä viitekehyksessä haastattelujen avulla, voidaan tarkentaa, millaiset asiat tukevat retriitin elpymiskokemusta. 

 

Retriitin voi kokea ”kokonaan toisena maailmana”, jossa vapaus ja liikkumavara toteutuvat  monella ulottuvuudella. Fyysinen ja henkinen ympäristö sisältävät runsaasti erilaisia mahdollisuuksia ja virikkeitä. Puhumattomuudesta huolimatta osallistujat muodostavat toisiaan tukevan  ryhmän, joka on helppo tuntea yhteenkuuluvuutta. (vrt. Nikkanen 1997, 68.) Hengellinen viitekehys ja liittyminen vuosisataiseen perinteeseen luovat merkityksellisen tason, jossa voi aistia vahvan oman itsen, toisten ihmisten ja Jumalan läsnäolon. Kuvaus on yhdensuuntainen Röngän (2002, 58)  tulosten kanssa: ”Tunne oli voimakas, mutta sille ei löytynyt sanoja.” 

 

Etäisyys jokapäiväisestä elämästä erilaisine vaatimuksineen ja tehtävineen, auttaa katkaisemaan hektisen työtilanteen. Fyysinen lepo, luonnonläheisyys, huolenpito ja puhepaasto tekevät hyvää.  Myös Mikkolan (2003, 86) mukaan etäisyys auttaa unohtamaan arkihuolet ja Rönkä (2002, 58)  kuvaa retriitin antaneen voimia ja lisänneen mielenrauhaa.

 

Retriittiympäristö ja -ohjelma, jossa osallistujan ei tarvitse kantaa huolta käytännön järjestelyistä, antaa tarkoitushakuisen tarkkaavaisuuden levätä. Vaihteleva luonnon-ympäristö ja sen kanssa sopusoinnussa olevat rakennukset luovat esteettisen kokemuksen. Katse löytää helposti kohteita, joissa silmä saa levätä ja mieli rauhoittua. Ohjelman ja alttari-ikkunasta aukeavan maiseman toisiaan täydentävä lumo antaa intensiivisen ja kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen. Musiikki, luonto ja  huolenpito mainitaan muun ohella myös Röngän (2002, 59) tutkimuksessa hyvän olon lähteiksi. Mikkola (2003, 86) toteaa myönteisten elämysten tekevän tilaa spontaanille tarkkaavuudelle.

 

Yritysretriittien toimintaympäristössä ja ilmapiirissä on helppo saavuttaa sopusointu omien tarpeiden mukaisen toiminnan  ja tarjolla olevien mahdollisuuksien välillä. Pakottomuus ja hyväksyntä on selkeästi koettavissa. Ohjelman sisältämä vaihtelu ja teemojen liittyminen ajankohtaisiin kysymyksiin tukevat omia ajatuksia ja valintoja. Ennakko-odotusten ja retriitin annin yhdensuuntaisuus on todettu muissakin tutkimuksissa. (Nikkanen 1997, 60, Rönkä 2002, 58.) Voi olla, ettei kaikissa retriiteissä yhteiseen ohjelmaan  osallistumista koeta yhtä vapaaehtoisena, sillä Nikkasen (1997, 62) mukaan osallistujat toivovat enemmän omaa aikaa.

 

Mikkolan tulosten perusteella luonnolla, muilla ihmisillä ja ohjelmalla on selvä yhteys retriittiympäristön elvyttävyyteen. Lisäksi kaikki Kaplan & Kaplanin elvyttävyysteoriaan liitetyt elementit (being away, extent, fascination, compatibility) ovat yhteydessä retriitistä saatuun tukeen. (Mikkola 2003, 68, 95). Yritysretriittihaastatteluissa nämä elementit näyttävät kietoutuvan toinen toisiinsa jopa niin, että monessa kohdin niitä on vaikea luokitella erikseen. Yksittäistä tekijää tärkeämmäksi muodostuukin kokonaisuus, jonka merkittävyyttä eri osa-alueiden tarkastelu auttaa ymmärtämään. Tästä tämä tutkielma kertoo aiempia tutkimuksia enemmän samalla syventäen Mikkolan toteamia yhteyksiä.

 

 

Yritysretriittien oma maailma

 

Toisin  kuin muista retriiteistä tehdyissä tutkimuksissa Yritysretriittihaastatteluissa nousee tärkeäksi ohjaajien persoona ja kyky toimia luontevasti ja avarakatseisesti. Retriitin lähtijät tuntevat ohjaajista ainakin jonkun ennestään ja sen pohjalta on syntynyt ”luja luottamus”, mikä joillekin on alun perin ollut yksi ensimmäiseen retriittiin lähdön syistä. Ajatus lähtemisestä retriittiin, jonka ohjaajista ei tietäisi ennestään mitään, tuntuu vieraalta. Ohjaajien omalla kokemuksella yritysmaailmasta on  myös merkitystä.

 

Teemavalinnat, jotka  nousevat ohjaajien ja osallistujien kaupungissa käymistä keskusteluista, muodostavat lähtökohdan yhteiselle kokemukselle. Osallistujien yhteinen viiteryhmä ”johto- tai muissa vastuutehtävissä toimivat henkilöt” tuovat yritysretriitteihin oman erityisyytensä. Tavallisissa hiljaisuuden retriiteissä yhteenkuuluvuus liittyy yleensä vain kunkin retriitin muodostamaan ryhmään.

 

Yritysretriitteihin lähteville perinteiset jumalanpalvelukseen kuuluvat asiat, kuten virsien ja vuorotervehdysten laulaminen, on  ehkä vieraampaa kuin retriiteissä kävijöille keskimäärin. Laulujen korvaaminen  kanttorin soittamalla elävällä, musiikilla antaa osallistujalle mahdollisuuden keskittyä hiljaiseen vastaanottamiseen tuottamisen ja toimimisen sijaan.  Voi olla, että ilman näitä yritysretriiteille ominaisia piirteitä levon ja uudistumisen kokemus jäisi vähäisemmäksi.

 

 

Hiljaisuus – yhdistävä  tekijä

 

Koivunen määrittelee hiljaisuudelle kolme tasoa. Ensimmäinen taso on äänien ja ärsykkeiden puutetta, tyhjyyttä, johon ihminen reagoi voimakkaasti, sillä se saa ”kuoleman ja tyhjiin raukeamisen kasvot”. Toisella tasolla hiljaisuus näyttäytyy jatkuvana viestejä sisältävänä vuorovaikutuksena. Kolmanteen hiljaisuuden tasoon sisältyy kaikki, ”täydellinen ymmärtäminen, eheys ja ykseys.” (Koivunen 1997, 31.)

 

Ensimmäinen taso on pelottavaa hiljaisuutta, koska tyhjyys merkitsee oman olemisen loppumista Tyhjyyden pelko selittää ihmisen toimintaa. (mts. 32). Ne, joille tekeminen on kaiken olevan perustana, haluavat välttää tällaista hiljaisuutta, eivätkä halua tai uskalla lähteä retriittiin.

 

Mutta retriitissä kirkastuu, että ihminen on perustaltaan olevainen olento. Hiljaisuus ei tyhjää ja mitään sanomatonta, vaan se on vuorovaikutusta ja eheyttä tarjoavaa hiljaisuutta. Kyse ei ole vain tavanomaisista asioista ja puheesta luopumisesta, vaan suuntautumisesta sisäänpäin, ”treffeistä itsensä kanssa”. Retriitin hiljaisuudessa vuorovaikutus muihin perustuu sanattomaan kieleen ja lämmin yhteys muihin rakentuu syvemmällä tasolla, kun jokainen voi olla aidosti läsnä omana itsenään. Hiljaisuuden keskeyttävät hetkipalvelujen tekstit, virikepuheet ja meditaatioiden musiikki saavat osallistujan valppaaksi samaan tapaan kuin öiset yllättävät äänet herättävät nukkuvan kuuntelemaan (vrt. mts. 49).

 

Hiljaisuuden kolmas taso on ajattomuuden tila, metafyysinen eheyden kokemus, jossa kaikki olevainen on läsnä.  Tämä vastaa (kohteettoman) meditaation ja (sanattoman) rukouksen päämäärää. Monissa historiallisissa dokumenteissa on kuvattu tätä kokemusta. (Koivunen 1997, 61.) Kuvaukset yritysretriiteistä toistavat näitä kokemuksia. Mitä pitemmälle tarkastelu eri elvyttävyyden elementeissä etenee, sen selkeämmin mukana on mainintoja ”taivaallisesta kokemuksesta”, ”vaikeasti sanoin kuvattavasta energiakentästä”, ”kaiken yllä leijuvasta Jumalan voimasta”, ”aidosta ja intensiivisestä” ja  ”kokonaisvaltaisesta” läsnäolon kokemuksesta, hetkestä, ”jossa on kaikki”. 

 

On monia tilanteita ja paikkoja, joissa elvyttävistä elementeistä yksi tai useampi on koettavissa. Yritysretriiteissä toteutuvat kaikki neljä: being away, extent, fascination, compatibility. Kokemusta voi kuvata monella tavalla ja tasolla elvyttäväksi. Lisäksi retriitin kokonaisuus, joka rakentuu yksityiseen ja yhteisölliseen hiljaisuuteen ja olemiseen Jumalan edessä, tuo mukaan transendenttisen ulottuvuuden, vahvan ja merkityksellisen kokemuksen, jota on vaikea sanoin kuvata.

 

 

Matka jatkuu

 

Yritysretriittien osallistujien haastatteluista käy ilmi, että yhteinen retriittikokemus syventää vuorovaikutusta ennestään tuttujen kanssa. Mielenkiintoista olisi selvittää, mitä merkitystä  työyhteisöön yhteisellä retriittikokemuksella olisi. Kysymyksen voi esittää myös toisin päin: Vaikuttaisivatko yhteiset kokemukset  työstä kokemuksiin retriitissä. 

 

Monien työpaikkojen tyky -toiminnassa retriiteillä on paikkansa, mutta kartoitusta siitä, kuinka paljon ja  millaisin järjestelyin tätä hoidetaan, ei ole tehty. Erilaisten käytettyjen ratkaisujen esiin tuominen voisi auttaa henkilöstöhallinnosta ja työterveydestä vastaavia luomaan omien työyhteisöjensä toimintakulttuuriin sopivia perinteitä.

 

Kettusen (1993, 420)  mukaan sekä kristillinen meditaatio että erilaiset ei-hengelliseen viitekehykseen liitetyt rentoutustekniikat voivat sekä fyysisesti että henkisesti auttaa purkamaan stressiä ja lisäämään mielenrauhaa. Ero syntyy siitä, että kristillisen meditaation tavoite liittyy sisäistettyyn uskonelämään.  Yritysretriiteissä hengellinen viitekehys on osa kokonaisuutta. Joillekin se voi muodostua mukaan lähtemisen esteeksi. Tässä tutkielmassa jäi selvittämättä, miten uskonnolliseen viitekehykseen sitoutumattomat hiljaisuuden retriitit eroavat yleensä ja elvyttävyydeltään perinteisistä retriiteistä. 

 

Millaisia asioita ihmiset kantavat mukanaan retriitistä omaan arkielämään? Kuinka pitkään retriitin elvyttävä vaikutus kestää ja miten se ilmenee? Mitä keinoja eri ihmisillä on pitää yllä saavutettua hiljaisuutta ja rauhaa? Retriitit tarjoavat monia mielenkiintoisia tutkimuskohteita. Teologisessa tiedekunnassa on aiheesta tekeillä väitöskirjoja, Mikkolan (2003) lisensiaattityö saanee myös jatkoa. Tutkimus ei poikkea muusta tieteellisestä tutkimuksesta. Siinä voi todeta tietävänsä sitä vähemmän mitä enemmän tietää. Mutta jotain hiljaisuuden retriittien syvimmästä olemuksesta jää tieteellisten tarkastelujen ulkopuolelle, sillä se on jotain, joka on ajatusten, sanojen, käsitteiden tuolla puolen. Mysteeri. Jumalan maailma.

 

 

Retrahere – tarve ja mahdollisuus

 

Retrahere – tarve ja mahdollisuus vetäytymiseen ei ole mitenkään uusi. Tämän ajan keskellä, missä yhä uusia ja erilaisia asioita tuotteistetaan, hiljaisuuden retriiteistäkin on muodostumassa oma brandinsa, jolla on kysyntää. Seurakunnat voisivat nykyistä vahvemmin tehdä työelämän eri tahojen kanssa yhteistyötä hiljaisuuden viljelyssä yleensä ja retriittitoiminnassa. Yritysretriittien toteutustapa antaa paljon vihjeitä, kuinka edetä. Henkilökohtaisuus, yhteenkuuluvuus, osallistujien elämäntilanteen ja kokemusten huomioon ottaminen ovat hyviä lähtökohtia toimintaa järjestettäessä.

 

Kolmesataaluvun askeetikot vetäytyivät autiomaan yksinkertaiseen ja hiljaiseen elämään. Hiljaisuuden retriitti on kaikista mukavuuksistaan huolimatta nykyaikana askeesin harjoittamista. Martin Lönnebo (2000, 18) kirjoittaa: ”Askeesi on tie, joskin kapea, kohti elämänrohkeutta ja elämänhalua, joka saa sinut elämään vastuullisena ja rakastaen. Askeesi on itsestään luopumista, jotta  voi löytää itsensä. On suuri asia, että on  kohdannut itsensä ennen kuolemaansa.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Epilogi

 

”Ihmiset suunnittelevat ahkerasti lomaansa:

Käyttävät kuukausia sen suunnitteluun

ja päästessään viimein lomalle

huolehtivat koko ajan paluulennosta.

 

Mutta he ottavat sentään valokuvia

ja näyttävät myöhemmin albumistaan kuvia

paikoista, joita kyllä valokuvasivat,

mutta joita eivät nähneet.

 

Se on nykyaikaisen elämän vertauskuva.

 

En voi varoittaa teitä kylliksi

sen kaltaisesta asketismista.

 

Hidastakaa vauhtia,

maistakaa,

haistakaa,

kuulkaa,

antakaa aistienne herätä eloon.

 

Jos haluatte kulkea valtatietä pitkin mystiikkaan,

istukaa hiljaa

ja kuunnelkaa kaikkia ympärillänne kaikuvia ääniä.

 

Älkää keskittäkö huomiotanne mihinkään erilliseen ääneen.

Yrittäkää kuulla ne kaikki.

Näette itsessänne tapahtuvan ihmeitä,

kun aistinne avautuvat.

 

Tämä on muutosprosessin kannalta tavattoman tärkeää. ” 

(Havahtuminen  2002, 144.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

LIITE 1

 

 

Luokittelurunko                                                                                     

Etäisyys

-          poispääsy

o        levottomuus, melu

o        rutiinit

o        yrittäminen

-          lepo

-          vaihtelu

 

Toinen maailma

-          yhteenkuuluvuus

-          osa laajemmasta kokonaisuudesta

-          näkyvän jatkuminen siihen mitä ei näe tai koe

-          ulottuvuuksia

 

Lumoutuminen

-          kutsuu tahatonta tarkkaavaisuutta

-          estää pitkästymästä

-          osa suurempaa kokonaisuutta

-          prosesseja tai sisältöä

-          kognitiivinen viehätys

-          yhteys toisen maailman

 

Sopusointu

-          omien aikeiden ja ympäristön samansuuntaisuus

-          tukevat toinen toisiaan

 

Esteitä

-          ohjaajat

-          mielikuva

-          pelko

-          hengellisyys

-          elämäntilanne

-          ulkoiset puitteet

o        aika

o        paikka

o        toteutustapa

Prosessi

-          kiinnostus herää

-          osallistuminen ja sen vaikutus

o        omaan elämään

o        suhteessa toisiin

o        työhyvinvointiin

-          retriitin jälkeen

 

Kokonaisuus

-          ohjelma

-          ohjaajat

-          ryhmä

-          vertailu

 

LÄHTEET

 

Grönfors, M. 1982. Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Porvoo:WSOY.

 

Havahtuminen 2002. Anthony de Mello. Toim. J. Francis Stroud. Helsinki: Like.

 

Hellsten, T. 2000. Saat sen mistä luovut. Elämän paradoksit. Helsinki: Kirjapaja Oy.

 

Hiljaisuuden retriitti: Vaitiolo voimanlähteenä. 2004. http://www.viritys.net/Hiljaisuus.htm. www.google.fi 17.11.2004.

 

Hirsjärvi, S. – Hurme, H. 1991. Teemahaastattelu. Helsinki: Yliopistopaino.

 

Hirsjärvi, S. – Remes, P. – Sajavaara, P. 1997. Tutki ja kirjoita. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.

 

Häyrynen, S. 2003. Hiljaisuuden retriitti. Teoksessa Spiritualiteetin käsikirja, toim. Häyrynen, S. – Kotila. H. – Vatanen, O. Helsinki: Kirjapaja Oy, 301 – 315.

 

Häyrynen, S. – Kotila, H. 2003. Retriitti. Tie hiljaisuuteen. Helsinki: Edita.

 

Kaplan, R. -  Kaplan, S. 1989. The Experience of Nature. A Psychological Perspective. New York: Cambridge University Press.

 

Kettunen, P. 1993. Hiljaisuuden retriitit ja meditaatio pastoraalipsykologisena kysymyksenä. Teologinen aikakauskirja 5, 407 – 422.

 

Koivunen, H. 1997. Hiljainen tieto. Helsinki: Otava.

 

Lönnebo, M. 2000. Frälsarkransen. Stockholm: Verbum.

 

Markuksen evankeliumi. Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki:WSOY.

 

Mikkola, A. 2003. Hiljaisuuden retriitti elvyttävänä ympäristönä. Tampereen yliopisto, psykologian laitos. Lisensiaattitutkimus.

 

Nikkanen, I. 1997. Hiljaisuuden retriitti ja sen tarjoamat kokemukset – kohtaamisia ajassamme. Turun Yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Pro gradu -tutkielma.

 

Rauramo, P. 2004. Työhyvinvoinnin portaat. Helsinki: Edita.

 

Retriitit kutsuvat rauhoittumaan. 2004. www.utu.fi/(m)/yt/11-2001/25.html. www. google.fi 17.11.2004.

 

Rouvinen, K. 1996. Morbackan yhteisön hiljaisuuden retriitit. Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos. Pro gradu -tutkielma.

 

Rönkä, T. 2002. Hiljaisuuden oppiminen –retriittikokemuksia päiväkirjakirjoituksissa. Kuopion yliopisto. Hoitotieteen laitos. Opinnäytetutkielma.

 

Sarlin, T. 2004. Lauri Ihalainen Työn messussa: ”Työhyvinvoinnin parantaminen on seuraava suuri projekti.” Kirkko & Kaupunki 43, 4.

 

Tuomi, S. – Sarajärvi, A. 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi.

 

Ylöstalo, P. 2003. Työolobarometri. Lokakuu 2002. Työpoliittinen tutkimus nro 250. Helsinki: Työministeriö.